Purdovar. Teidän käytöksestä minä voisin arvella hyvinki paljon, mutta teidän vaatteus on alhaisen orjan, jonka näin jo diivanissa. Minä surkuttelen teitä.
Adelina. Minäki jo olen surkutellut teitä. Siitä on viisi vuotta kun minä näin teidät halpana orjana. (Ottaa peitteen kasvoiltaan) Katsokaa, ruhtinas, tunnetteko te minua?
Purdovar. Adelina! Suuri Jumala, mitä pitää näkemäni!
Adelina. Niin, ruhtinas, tälläisessä tilassa te saatte nähdä sen kuninkaan tyttären!
Purdovar. Maa-ilma piti teidät kuolleena, ja missä kurjuudessa minä teidät löydän! Sen jalon kuninkaan tyttären!
Adelina. Ja sen julman Seliman orjana, ruhtinas, sen, joka tappoi isäni ja veljeni, sen rakastetun veljeni. Ah ruhtinas, kuin minä häntä olen itkenyt, sitä hyvää veljeä, jonka se peto taioillaan hurjensi ja sitte surmasi. (Itkee) Sen pään te näätte nyt torilla. Mikä hirveä näkö! minä kauhistun, missä sen rakkaan veljen pää nyt pitää olla!
Purdovar. Onneton, se sitte oli tosi, se sanoma, jota pidin vaan satuna?
Adelina. Liian tosi! Isäni tahtoi kostaa sen rakkaan poikansa kuoleman, hän kaatui tappelussa ja kaikki nuoremmat veljeni. Minä jouduin orjaksi tänne, onnellinen vielä saada viholliseni armosta lahjaksi henkeni. Surkutelkaa minua, ruhtinas, jos teillä on sydäntä joka tuntee toisen onnettomuuden!
Purdovar. Minä surkuttelen teitä sydämmestäni, ruhtinatar. Mutta kuitenki, te syytätte siitä väärin ainoasti Selimaa. Oma paha onnenne on teidät siihen vetänyt. Teidän veljenne uskalius, isänne typeryys ja sen huonot neuvon-antajat, ne ovat teidät onnettomuuteen sysänneet. Jos huomenna saan voiton, ensi työni on tätä auttaa, vaan nyt, ruhtinatar, me olemme samassa kadotuksessa.
Adelina. Te ette voineet minua tuntematta uskoa, vaan kuninkaan tytärtä te voitte uskoa, silloin kuin se teitä surkuttelee. Ah! josko nyt saisin teidät uskomaan!