Karangur. Tätä murhetta minä en voi kantaa; se odottamaton kohtaus minut musertaa.
Selima. Voi, miten sen murhe minua liikuttaa, Kirina! nyt en voi sydäntäni enää hillitä.
Kirina. Niin antautukaa viimenki, lopettakaa kaikki ja kuulkaa, miten kansa murisee.
Adelina. Tämä hetki antaa minulle elämän tahi kuoleman.
Purdovar. Ja miksi vielä lakia, lopettaa kurjallista elämääni! (Lähestyy Seliman istuinta) Leppymätön! Tässä näet nyt jaloissasi Purdovarin, jonka jo tunnet, ja jota tuntematonna vihasit. Miksi sen elämää vielä pitkitit? Minä tyydytän sinut ja auringon valo elköön minulle enää paistako. Tässä jaloissasi nyt lopetan (vetää puukon poveltansa ja uhkaa sen pistää rintaansa, Adelina rupee hyppäämään sitä estämään, ja Selima syöksee istuimeltansa alas.)
Selima (temmasten hänen kätensä). Purdovar! (Molemmat katsovat äänettä toisensa silmiin.)
Karangur. Mitä kaikkia, minun keisarillisen istuimeni edessä?
Purdovar. Sinä, Selima, sinä estäisit minun kuolemani? Sekö sinun on säälisi? Minun antaa elää toivotta ja rakkaudetta? Minun tuskani sinä vaan pitkittäisit. Ei, ei, siihen sinun voimasi ei ulotu. Surmata minun voit, vaan et pakottaa elämään kurjallista elämää. Jos mitä voit sääliä, niin osota se isälleni, joka on täällä Delhissä. Hänen vanhuutensa ainoa turva katoo tällä hetkellä.
Selima. Eläkää, Purdovar! Eläkää minulle! Minä olen voitettu. Minun sydämmeni jo on teidän… Kirina! hae tänne ne peitetyt, tunnethan sinä, tuo heitä kuulemaan vapautta ja lohdutusta, joudu kulta Kirina!
Kirina. Kuin ilolla minä sen teen!