Adelina. Nyt on aika kuolla, minulla ei ole enää mitään toivoa.
Purdovar. Untako tämä on, Jumalani!
Selima. Minä en voi kehua voitostani, ruhtinas! Tietkää ja tietköön sen maa-ilma! Ei minua viisauteni, vaan sallima, teidän oma pikaisuus, toi minulle teidän nimenne. Te virkoitte ne Adelinalle, ja häneltä minä ne sain. Minä se voitettu olenki, ja voittaja olette te. Mutta minä en vaan totellut lakia, ruhtinas, kun teille antaudun, minä tottelen siinä oman sydämmeni ääntä. Se jo oli teidän ensi-vilauksessa, kun … minä rakastin teitä.
Adelina. Voi hirmuinen piina!
Purdovar (vähitellen tointuen, puristaa häntä tulisesti rintaansa). Te,
Selima, minua? Suloinen autuus, elä minua kuoleta!
Karangur. Siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni. Tässä ilossa minä annan sinulle kaikki anteeksi. Tämä hetki parantaa kaikki sydämmeni haavat.
Rantala. Nyt on aika ruveta häihin; tehkää tilaa, herrat viisaat tohtorit.
Tohtorit. Häihin, häihin, häihin, vannokaa!
Adelina. Eläkää nyt, hirmuinen, eläkää onnellisena hänen kanssa, jota minä ikuisesti vihaan. (Selimalle) Ja tietkää, ruhtinatar, minä en ole teitä koskaan rakastanut, ja paljas viha ja kateus minun kiihdytti siihen, minkä tein. Minä tahdoin hänet teiltä ryöstää ja paeta hänen kanssa parempaan maahan. Vielä tänä yönä minä koetin häntä kaikella kavaluudella vietellä, mutta turhaan. Tuskassaan hän virkkoi minulle ne molemmat nimet ja paljaasta kavaluudesta minä ne virkoin teille. Minä luulin hänen, sinulta hyljättynä, juoksevan omaan syliini. Turha toivo! hän rakasti sinua enemmän, ja valitsi ennen kuoleman kun minun. Yksi ainoa minulla on vielä tehtävä; minä olen kuninkaan tytär, kuin sinäki. Sinä surmasit isäni ja veljeni, ja sinun orjanasi minä en voi enää elää… Minä lopetan päiväni tässä sinun edessäsi. (Tempasee Purdovarilta pudonneen puukon ja tahtoo sen sysätä rintaansa.) Tuo sama rauta on löytänyt sydämmen, jonka se halkasee.
Purdovar. Seisattukaa, Adelina! (Tarttuu hänen käteensä.)