QUESTENBERG.
Vaan hänpä köyhtyy alamaisistansa!
ISOLANI.
Hoh, olemmehan niitä jokainen!
QUESTENBERG. On ero sentään, herra kreivi. Toiset ahertain täyttää hänen kukkaronsa, ja toiset ainoastaan tyhjentää. On miekka keisarimme köyhdyttänyt, varoja hänelle nyt tuokoon aura.
BUTTLER. Ei köyhä keisar' ois, jos vähemmän maan ydint' imemäss' ois juotikkaita.
ISOLANI. Niin pahoin lienekään ei laita. Viel' ei (seisahtuu Questenbergin eteen ja tarkastelee hänen pukuaan) rahana, näämmä, ole kaikki kulta.
QUESTENBERG. Viel', Luojan kiitos, joku hiukkanen on pelastumaan saatu — kroaateilta.
ILLO. Slawata saakoon sekä Martinitz,[72] ne, joille oivain böömiläisten harmiks suo keisar' yhä armoantimia — ja jotka karkoitettuin vahingosta lihovat, kurjuudesta vaurastuvat, korjaavat sadon toisten kärsiessä — ja kuninkaallisella loistollansa maan tuskaa pilkkaavat — niin, hepä saakoot ja heidänlaisensa tään sodan maksaa, jonk' alkukin on yksin heidän syynsä!
BUTTLER. Maan loiset nämä, joilla jalat aina on alla pöydän keisarillisen ja jotka eläkkeitä ahnehtii, he meille, joill' on eessä vihollinen, jakaisi leivän, laskut supistaisi!
ISOLANI. En unhota, kun — vuotta seitsemän jo siit' on — tulin Wieniin puuhaamaan täydennyshevosia rykmentille, odotushuoneesta ne kuinka toiseen juoksutti mua, antain tuntikaudet mun seista keskell' liehakoitsijoiden, kuin oisin ollut kerjuull' armoleivän. Lopulta luokseni ne laittoi munkin, kai — niin mä mietin — vuoksi syntieni! Ei sentään, juuri tämän miehen kanssa ratsuista minun tuli kaupat tehdä. Niin meni tyhjiin toimeni. Ja sitten sen Friedland hankki kolmeen päivään, mitä Wienissä eivät kolmeenkymmeneen.
QUESTENBERG. Niin! Hevosmäärä oli laskuss' siinä, sen tiedän, vielä saamme sitä maksaa.