OCTAVIO (Questenbergille).
Siis Max, mun poikani, on myöskin tullut.
Hän ruhtinattaren on noutanut
ja saattanutkin tänne Kärntenistä.
ISOLANI (Illolle).
Lähtäänkö yhdessä nyt tervehtimään?
ILLO. Niin teemme. Lähtekäämme! Tulkaa myös, eversti Buttler! (Octaviolle.) Muistakaahan, että tapaamme vielä ennen puoltapäivää tykönä ruhtinaan tuon kelpo herran!
KOLMAS KOHTAUS.
OCTAVIO ja QUESTENBERG, jotka jäävät jäljelle.
QUESTENBERG (näyttäen hämmästyneellä).
Kenraaliluutnantti, oi, mitä kuulin!
Mik' uhma hillitön! Ja käsitteet! —
Tämmöinen henki jos on yleinen —
OCTAVIO. Armeijan kolme neljäsosaa nyt mielensä ilmaisi.
QUESTENBERG. Voi meitä! Mistä armeijan toisen tätä armeijaa sais vartioimaan! Pelkään tämän Illon paljonkin pahempaa viel' aattelevan, kuin mitä sanoo. Ei myös tämä Buttler salata saata pahaa ajatustaan.
OCTAVIO. Vain ärtyisyyttä — herkkää ylpeyttä — ei muuta! — Toivon vielä Buttlerista; pois manata tään pahan hengen osaan.
QUESTENBERG (kovin levottomana kävellen edestakaisin). Pahemmin tääll' on laita, ystäväni, kuin Wieniss' saatoimme ees uneksia! Asian näimme hovimiehen silmin, jotk' oli valtaistuin häikäissyt; me emme kaikkivoipaa päällikköä viel' olleet silloin nähneet leirissään. Nään täällä aivan toista! Eipä enää tääll' ole keisaria. Keisarina on ruhtinas! Kun rinnallanne astuin leirintie läpi, toivoni jo murtui.