OCTAVIO. Nyt näätte, kuinka vaarallisen toimen hovista mulle toitte — sekä kuinka tukala osa mun on näyteltävä. Kenraalin vähäisinkin epäluulo minulta vapauden veis ja hengen ja hänen uhkapäitä hankkeitansa vain kiirehtisi.
QUESTENBERG. Mitä aattelimme, kun miekan uskoimme sen hurjan kouraan, semmoisen vallan — käsiin semmoisiin! Semmoinen kiusaus ol' liikaa hänen kurittomalle sydämelleen. Ois myös paremmalle ollut vaarallinen. Hän varmaan kieltäytyy, sanon teille, alistumasta käskyyn keisarin. Sen tehdä voi ja tekee hän. Tuo uhma rankaisematon näyttää heikkoutemme.
OCTAVIO. Ja luuletteko, että tänne suotta hän kutsui puolisonsa, tyttärensä, kun juuri valmistumme sotaa käymään? Kun maista keisarin hän viimeiset uskollisuuden takeet[77] vie, se viittaa kapinan syttymiseen pikaiseen.
QUESTENBERG. Voi meitä! Kuinka voimme kestää myrskyn, jok' uhkaavana nousee kaikkialta? Rajoilla vihollinen, vallitsee jo Tonavaa, ain' uutta alaa voittaa — kapinan palokello sisämaassa — aseissa talonpoika — säädyt nurjat — armeija, apua jolt' odotamme, vietelty, villinä ja kuritonna — irrallaan valtiosta, keisarista, hurjailee hurjapäisen johtamana, aseena hirmuisena totellen miest' uhkarohkeint' umpisilmin —
OCTAVIO. Mekään älkäämme liian varhain lannistuko! Tekoa rohkeampi ain' on sana, ja moni, sokeessa jok' innossaan valmiilta näyttää tekoon äärimmäiseen, järkiinsä tulee, kun vaan oikealla nimellään mainitaan tuo ilkityö. Myös emme ole aivan puoltajitta. Väkensä pienen Altringer[70] ja Gallas on kuuliaisna saaneet pysymään — viel' lisääntyy se väki päivittäin. — Ei yllättää hän voi. Oon ympäröinyt mä urkkijoilla hänet: heti saan tietooni vähimmänkin askeleensa — niin, oma suunsapa sen mulle kertoo.
QUESTENBERG. On ihme, että hän ei vihollista viereltään huomaa.
OCTAVIO. Älkää ajatelko, ett' olen valhetellen, liukastellen mä hänen suosioonsa luikerrellut, imarrussanoin saanut luottamuksen! Ja vaikka viisaus mun vaatii sekä velvollisuutenikin alamaisna poveni tunteet hältä salaamaan, en valhetunteit' ole teeskennellyt.
QUESTENBERG.
Se ilmeinen on taivaan sallimus.
OCTAVIO. En tiedä, mikä lie se — joka vetää, kahlehtii hänet minuun, poikaanikin. Olemme ystävykset, aseveljet; jo varhain tottumus ja samat vaarat yhdisti meidät — mutta muistaa voin päivänkin, jolloin mulle kerrassansa hän avas sydämensä, luottamaan rupesi minuun. Oltiin Lützenissä — Aamulla taistopäivän häntä etsin, vihjeestä pahan unen viedäkseni hänelle toisen ratsun. Alle puun teltoista kauas hän ol' uinahtanut. Kun hänet herätin ja epäilyni hänelle kerroin, niin hän ihmeissään silmäili mua kauan; sitten tarttui hän kaulaani ja oli liikutettu, vaikk' ansainnut ei sitä pikku työni. Tuo luottamus siit' asti mua vainoo, mikäli minun hänest' etääntyy.
QUESTENBERG.
Uskotte salaisuuden pojallenne?