OCTAVIO.
Max, kuinka? Huomiota vieraallemme!
Sen vanha ystävämme ansaitsee;
suo arvo keisarisi airuelle!
MAX (kuivasti).
von Questenberg! Te olkaa tervetullut, jos hyvät teill' on aikeet.
QUESTENBERG (on tarttunut hänen käteensä). Älkää viekö kättänne, kreivi Piccolomini! En yksityisenä vain siihen tartu, ja mitään halpaa sill' en tarkoita. (Ottaen molempia kädestä.) Octavio — Max Piccolomini! On ennerikkaat, onnekkaat ne nimet! Niin kauan onni seuraa Itävaltaa kuin moinen tähtipari, voitokas ja suojaava, sen armeijoille tuikkii.
MAX. Nyt, herra ministeri, unohdatte osanne: käsketty ei teidän kiittää, vaan moittia, niin, moittia, sen tiedän — erikoisetuja en minä mieli.
OCTAVIO (Maxille). Hovista tulee hän, niin täys kuin täällä ei herttuaan siell' ole tyytyväisyys.
MAX. Taas mitä hänessä on moittimista? Vai sekö, että yksin päättää sen, mink' yksin ymmärtää? Siin' oikein tekee, ja sillään pysyväkin on se seikka. — Hän näät ei ole luotu toisten mukaan liukkaasti taipumaan ja kääntymään. se vastoin luontoa on hälle aivan. On hallitsijansielu hälle suotu, ja hänet pantu hallitsijanpaikkaan. On hyvä, että niin on. Harvat voi itsensä hallita ja ymmärrystään ymmärtävästi käyttää — Kaiken onneks ilmestyy joskus joku keskukseksi, tueksi tuhansille, kohoten kuin pylväs horjumaton, jonka luo iloiten, luottain voidaan kokoontua. On moinen Wallenstein, ja kelpaavampi hoville vaikk' ois toinen — moista vaatii armeijan onni.
QUESTENBERG.
Armeijan! Niin kai!
MAX. On riemu nähdä, kuinka kaikki hän herättää, vahvistaa ja elvyttää, jokainen kyky kuinka ilmi käy, lahjakkuus hänen luonaan selvenee! Esille kunkin voimat erikoiset hän vetää, suuriksi ne kehittää; suo kunkin täysin olla omin takein, vain valvoo ain', ett' omintakeisuus saa paikan oikean; niin tietää tehdä hän kunkin kyvyt, voimat omikseen.
QUESTENBERG. Ken sitä väittää, ettei ihmisiä hän tunne ja myös käyttää heitä osaa! Hält' unhoon palvelijanaseman sai valta, ikäänkuin hän sen ois saanut jo syntyessään.