MAX. Eikös olekin? On kaikki kyvyt hällä siihen, onpa voimaakin hällä täyttää luonnon käsky, anastaa valta valtaansyntyneelle.
QUESTENBERG. Siis hänen jalomielisyydestään jää riippumaan, me mitä merkitsemme!
MAX. Mies harvinainen myöskin luottamuksen ansaitsee harvinaisen. Suokaa hälle vain tilaa, maalinsa hän määrää itse.
QUESTENBERG.
On todisteita.
MAX.
Moisia he ovat!
Jos syvää kaikkea he samoin pelkää,
maanmatalaa vain saattavat he sietää.
OCTAVIO (Questenbergille).
Hyvällä mukaantukaa, ystäväni!
Hänestä ette muutoin selviydy.
MAX. Manaavat hengen esiin hädässänsä ja kauhistuvat heti, kun se nousee. Pitäisi tavattoman, korkeimmankin kuin arkipäiväisimmän tapahtua. Sodassa joka hetki miestä kysyy — mieskohtaisuus ja oma näkemys vallitkoot siellä. Tarpeen päällikölle on kaikki, mikä luonnossa on suurta, hän suurissa siis suhteiss' elää saakoon. Oraakkelilta sisimpänsä hänen on neuvo kysyttävä eikä suinkaan kuolleista kirjoista tai säännöksistä ja homeen painamista papereista.
OCTAVIO. Oi, poikani, nuo vanhat, ahtaat säännöt arvossa pitäkäämme! Painot ovat ne kalliin kalliit, jotka ahdistettu ahdistajansa rajuun tahtoon sitoi; pelätty onhan aina mielivaltaa — Tie järjestyksen, vaikka mutkainenkin, ei ole väärä. Suora salaman ja tykinluodin kulku on — ne tapaa lyhintä tietä maalin, mutta särkyin uransa avaa särkemistä varten. Tie, jota myöten rientää ihminen ja jolla liikkuu siunaus, se kulkee kuin virta kautta laaksoin kaarrelmain vapaiden, ohi pellon, viinimäen, arvossa pitäin tiluksien rajat — niin myöhemmin, mut varmaan vieden maaliin.
QUESTENBERG. Oi, kuulkaa isää — kuulkaa häntä, joka samalla sankar' on ja ihminen!
OCTAVIO. Noin puhut leirin lasna, poika. Sinut kasvatti viidentoista vuoden sota — et rauhaa nähnyt koskaan! Elämässä on korkeampaakin kuin sotatoimet; sodankaan tarkoitus ei ole sota. Työt väkivallan suuret, nopeat, nuo silmänräpäyksen kummat ihmeet, ei ne luo sitä, mikä onnellistaa ja tyynesti ja mahtavasti pysyy. Rakentaa joutuisasti sotilas kevyen kaupunkinsa palttinasta: paikalla siinä syntyy häly, vilske, vilkastuu tori, rahtitavaraa on kadut, joet ihan kukkuroillaan, ammattityökin siinä pian versoo. Vaan jonain aamuna taas äkkiään jo teltat kaatuu, joukot kulkee pois, ja kuolleeksi kuin kirkkotarha jääpi nyt pelto tallattuine viljoinensa, ja mennyttä on kaikki vuodentulo.