MAX. Oi, isä, tehköön keisari jo rauhan! Iloiten vaihdan verilaakerini orvokkiin ensimäiseen maaliskuun, maan tuoreen tuoksuvaiseen takeeseen.
OCTAVIO.
Mi sulle tuli? Miks niin äkin hellyt?
MAX. Minäkö en ois rauhaa koskaan nähnyt? — Olenhan nähnyt, isä, olen tullut sen mailta juuri — tieni mua johti lävitse sodan säästämien seutuin — oi, isä, elämäss' on suloutta, jot' emme tunteneet me ole koskaan! — Ihanan elon rantaa autiota harhailleet olemme kuin rosvoparvi, jok' ahdettuna laivan umpi-ilmaan merellä raa'all' elää raaoin tavoin ja mantereesta tuntee lahdet vain, joist' uskaltaa se maihin varkain nousta. Mit' arvokasta sisälaaksoissaan maa kätkee, sitä, oi, me emme yhtään rajulla matkallamme ole nähneet.
OCTAVIO (tulee tarkkaavaiseksi).
Ja tällä matkallako sen sä näit?
MAX. Tää loma eloni ol' ensimäinen. Oi, sano, mik' on määrä, palkka toimen tään raskaan, joka ryösti nuoruuteni, tyhjäksi poven jätti, janoon hengen, sivistys jot' ei ole kaunistanut? Ei tämän leirin metelöivä touhu, hevosten hirnunta ja torvein räike ja palveluksen aina tarkka kello, komentosanat, aseharjoitukset janoovaa sydäntä voi tyydyttää. On sielutonta tämä tyhjä puuha — Iloa, onnea on toisenlaista.
OCTAVIO.
Tiell' lyhyellä opit paljonkin.
MAX. Ihana päivä, konsa sotilas elämään vihdoin palaa, ihmisyyteen, ja liput aukee jonoon iloiseen ja kotimatkaan soittaa rauhanmarssi, kun koristellaan hatut, kypärit ketojen lehvin, ryöstöin viimeisin! Kaupunkein portit aukee itsestänsä, ei miinaa tarvis niitä särkemään; on vallit täynnä kansaa rauhallista, tervehdyshuudon joka kohottaa — Ja tornikellot jälkeen veripäivän riemuiseen soittaa iltarukoukseen. Kylistä, kaupungeista virtanaan vilisee kansaa, riemutunkeilullaan armeijan lähtemistä estellen — Päivästä tästä iloisena vanhus poikaansa kotiintuvaa kättelee. Vieraana kotitilalleen hän saapuu jo aikaa jätetylle; hänet peittää leveillä oksillaan nyt sama puu, jok' oli vesa vielä, kun hän läksi, ujoillen impenä se tulee vastaan, jok' imettäjän rinnoill' oli silloin. Oi, onnellista, jolle lempeänä avautuu silloin ovi, hellä syli —
QUESTENBERG (liikutettuna). Oi, että ajasta niin kaukaisesta puhutte, mutta näistä päivist' ette!
MAX (kiivastuneena kääntyen hänen puoleensa). Syy kaikki teidän on, te wieniläiset! Vapaasti tunnustan sen, Questenberg! Kun huomasin tääll' äsken teidät, silloin kouristi sisintäni mielipaha — Te juuri estättekin rauhan tulon! Väkisin soturin se täytyy luoda. Raskaiksi teette päivät ruhtinaalle, tien vaikeaksi, häpäisette häntä. Ja miksi? Koska enemmän hän katsoo Euroopan parasta kuin sitä, saako vai eikö jonkun palstan Itävalta — Te teette hänet kapinoitsijaksi ja Luoja tiesi miksi muuksi vielä, kun saksilaisia hän armahtaa, vihollisissa koittaa luottamusta, jok' ainut rauhan tie on, herättää! Jos sodassa ei lakkaa sotiminen, niin mistä rauha saapuis? Menkää pois! Ja niinkuin hyvää rakastan, niin teitä mä vihaan — Tässä vannon tahtovani puolesta Wallensteinin vuodattaa viimeisen sydänveren, ennenkuin riemuita saatte hänen tuhostansa.
(Poistuu.)