HERTTUATAR. Ei arvonanto. Käytös oli hieno ja kohtelias — mutta vaihtunut alentuvaisuus tutunsuosiokas nyt oli juhlalliseen kankeuteen. Ah, lempeä nyt hienotunteisuus sääliltä tuntui eikä suosiolta. Ei! Puolisoa Albrecht herttuan, jaloa lasta kreivi Harrachin, ei juuri niin ois tullut vastaanottaa.
WALLENSTEIN
Ne varmaan moitti viime käytöstäni?
HERTTUATAR. Voi, jospa oisivat niin tehneet! Aikaa oon teitä puolustamaan tottunut ja vihastuneet mielet viihdyttämään — Ei, moitittu ei teitä — Verhouduttiin niin raskaanjuhlalliseen vaitioloon. Ei tavallista väärinymmärrystä, ei ärtymieltä haihtuvaa se ollut — on tapahtunut jotain onnetonta, korvaamatonta. — Ennen orpanakseen minua kuningatar Unkarin nimitti, erotessa syleilikin.
WALLENSTEIN.
Mut eikö nyt?
HERTTUATAR (kyyneleitään kuivaten, lyhyen vaitiolon jälkeen). Hän syleili, mut vasta kun heittänyt jo olin hyvästit ja ovi kiinni meni; silloin riensi hän luokseni kuin vasta silloin muistain ja syliinsä mun sulki tuntein, jotka pikemmin tuskaiset kuin hellät oli.
WALLENSTEIN (tarttuu hänen käteensä). No rauhoittukaa, herttuatar! Kuinka ol' Eggenbergin, Lichtensteinin[80] laita ja toisten ystäväimme?
HERTTUATAR (päätään pudistaen).
Niit' en nähnyt.
WALLENSTEIN. Ja lähettiläskreivi Espanjan, hän, joka innoin mua ennen puolsi?
HERTTUATAR.
Ei mitään puhunut hän puolestanne.
WALLENSTEIN. Ne auringot ei nyt siis meille paista; no tulkoon valoksemme oma tuli!