KOLMAS KOHTAUS.
EDELLISTEN lisäksi KREIVITÄR TERZKY, joka saattaa kädestä prinsessa THEKLAA.
KREIVITÄR. Jo asiat on, sisko, puheenanne ja, niinkuin nään, ei hauskat, ennenkuin iloinnut lapsestaan on ruhtinas? Ilolle kuuluu ensimäinen hetki. Täss', isä Friedland, täss' on tyttäresi!
(Thekla lähestyy isäänsä ujona ja aikoo kumartua hänen kättään
suutelemaan; Wallenstein ottaa hänet syliinsä ja jääpi hetkiseksi
tyttärensä katselemiseen vaipuneena seisomaan.)
WALLENSTEIN.
Niin! Toiveeni on kauniiks auennut.
Tään takeeks otan onnest' ehommasta.
HERTTUATAR. Hän oli hento lapsi lähteissänne suurt' armeijata luomaan keisarille. Retkeltä tultuanne Pommerista jo tytär luostariss' ol' oppimassa. Siit' asti siell' on ollut.
WALLENSTEIN. Sillä aikaa, kun huolenamme tääll' ol' luoda hälle suuruutta, voittaa korkein mainen arvo, rauhassa luostarin on luontoäiti osansa tehnyt, suonut lapsellemme lahjansa jumalaiset, johtain hänet koruissa ihanissa kohtaamaan loistoisaa onneaan ja toiveitani.
HERTTUATAR (prinsessalle).
Isääsi kai et oisi tuntenutkaan?
Kahdeksanvuotias sä tuskin olit,
kun isän kasvot viime kerran näit.
THEKLA. Yhdellä katseella jo — isähän ei ole vanhennut — vaan kukoistaa kuvansa lailla, jok' on sielussani.
WALLENSTEIN (herttuattarelle). Suloinen lapsi! Kuinka hieno, viisas on lauseensa! Mä olin kohtalolle jo vihoissani, kun ei suonut poikaa perimään nimeäni, onneani, sarjassa ylpeässä ruhtinasten eloni häviävän jatkajana. Väärässä olin, kohtalo! Nyt painan mä neitseellisen kukoistavaan päähän sotaisen elon seppelkiehkuran; en hävinneeksi katso elämääni, sen seppeleen jos kerran asettaa voin kuninkaallisena koristeena tään otsan ihanuutta ympäröimään.