QUESTENBERG. Uusi henki ilmaisi heti uuden päällikön. Sokea raivo siin' ei painiskellut sokean raivon kanssa, vaan nyt nähtiin selvässä kamppailussa vastakkain lujuuden olevan ja rohkeuden,[100] uljuutta viisaan taidon uuvuttavan.[101] Turhaanpa häntä taistoon houkutellaan, syvemmä leiriinsä hän kaivautuu, kuin siihen tekis ikiasunnon. Kuningas vihdoin toivotonna tahtoo rynnistää, teuraiks syösten joukkojansa, häneltä joita verkkaan nälkä, tauti ruumiitten täyttämässä leiriss' surmaa. Murroksen kautta, jonka takaa väijyy leiristä kuolo putkin tuhansin, tuo torjumaton aikoo rynnäköllä avata tiensä. Syntyi yhteenotto, ja ken sen näki, hän ei itseään onnelliseksi tunne! Vihdoin sitten rivinsä pirstotut vie kuningas takaisin sieltä maata voittamatta jalankaan vertaa kauhein ihmisuhrein.
WALLENSTEIN. Pois jääkööt uutistiedot siitä, mitä kokea itse saimme kauhistuen!
QUESTENBERG. On syyttäminen mulla tehtävänä, vaan sydämeni viipyy kiitoksessa. Nürnbergin luona Ruotsin kuningas menetti maineen — Lützenissä hengen. Friedlandin herttuapa, ihme kumma, sen suuren päivän jälkeen[102] lyödyn tavoin pakeni Böömiin, poistui näyttämöltä, ja nuori urho Weimarin jo syöksyi estettä kohtaamatta Frankkiin, sieltä Tonavan luokse tiensä vinhaan raivas ja oitis seisoi Regensburgin luona kauhuksi kaikkein kelpo katolisten. Jo ansiokas herra Baijerin apua pikaist' anoi hädässään — Friedlandin herttuan luo keisarikin jouduttaa lähettiä seitsemän anomaan, vaikk' ois voinut antaa käskyn. Vaan turhaan! Hetkelläpä tällä kuulee vihaansa vanhaa herttua ja kaunaa; yhteisen hyvän hylkää voidakseen vanhalle vihamiehellensä kostaa! Ja Regensburg se sortuu!
WALLENSTEIN.
Mist' ajasta nyt puhe onkaan, Max?
On mennyt muistini.
MAX. Hän tarkoittaa: kun oltiin Schlesiassa.
WALLENSTEIN.
Niinkö! Niinkö!
Mit' oli meillä tekemistä siellä?
MAX.
Karkoittaa ruotsalaiset, saksilaiset.
WALLENSTEIN. Niin, oikein. Tämän kertomuksen vuoksi unohdan koko sodan — (Questenbergille) Jatkakaa!
QUESTENBERG. Luon' Oderin ois saada voitu, minkä Tonavan luona meiltä ryöstivät. Toivottiin, että nähdään ihmeseikat nyt tällä sotatointen näyttämöllä, kun itse Friedland, Kustaan kilpailija, ryntäisi sinne, löytäis vastassansa — Arnheimin, Thurnin laiset henkilöt. Ja yhteen todellakin tultiin, mutta vain ystävien lailla vierailemaan. Huokaili Saksa sodan taakan alla, vaan Wallensteinin leiriss' oli rauha.
WALLENSTEIN. Moneenkin veritaistoon käydään suotta, nuor' että päällikkö[103] sais jonkun voiton. Etuna kokeneen on sotaherran, hän että taistella ei tarvitsekaan näyttääkseen maailmalle voitokkuuttaan. Vähänpä auttanut ois mua käyttää Arnheimin suhteen onneani; paljon ois Saksa hyötynyt mun maltistani, jos mun ois onnistunut hajoittaa tuhoisa Saksin ynnä Ruotsin liitto.