QUESTENBERG. Mutt' eipä onnistunut, ja niin alkoi uudelleen verileikki. Vanhan maineen todeksi ruhtinas sai näyttää vihdoin. Kentillä Steinaun laski ruotsalaiset aseensa ilman miekan iskuttanne — siell' antoi taivaallinen oikeus mukana toisten vanhan villitsijän, tään sodan tulisoihdun kirotun, Matthias Thurnin kostajansa käsiin. — Ylevämielisiinpä käsiin joutui: ei rangaistusta, ei, vaan lahjoin runsain päästitte keisarinne vihollisen.
WALLENSTEIN (nauraa). Sen tiedän — Oli Wieniss' ikkunat, parvekkeet tilattu jo valmiiks, että rattailla pyövelin ois hänet nähty. Häviön häpeänkin wieniläiset ois anteeks suoneet, mutt' ei sitä, että tään ilonäytelmän näin heiltä riistin.
QUESTENBERG. Sai vapaaks Schlesia ja herttuata kaikk' kutsui ahdistettuun Baijeriin. Hän alkaa marssiakin — mukavasti pisintä tietä sinne Böömin kautta; vaan vihollista näkemättä kääntyy, käy talvileiriin, maita keisarin ahdistaa keisarinsa armeijalla.
WALLENSTEIN. Armeijan tila kurja, kaikki tarpeet ja mukavuudet puuttui — tuli talvi. Mit' ajattelee keisar' armeijastaan? Vai emmekö me ole ihmisiä, alttiita niinkuin muutkin kuolevaiset tuhoille kylmyyden ja kosteuden ja kaikenlaisen puutteen? Kirottua soturin kohtaloa! Kun hän saapuu, niin pakoon häntä mennään — kun hän poistuu, niin sadatellaan häntä! Hänen kaikki on otettava; anneta ei mitään, ja koska häll' on pakko kaikilt' ottaa, niin kauhuna hän onkin kaikkien. Kenraalit täss' on. Kreivi Deodat! Caraffa! Buttler! Hälle sanokaa, kauanko palkatta on joukot olleet!
BUTTLER.
Jo vuoden.
WALLENSTEIN. Mutta palkkasoturille palkkansa kuuluu, siitä nimensäkin!
QUESTENBERG.
Kahdeksan vuotta sitten aivan toisin
Friedlandin ruhtinas on sanonut.
WALLENSTEIN. Minussa syy on, tiedän, keisarin totutin minä siihen. Siit' on vuotta yhdeksän, kun mä Tanskan sotaan joukon toin neli-, viisikymmentuhantisen, jost' yhtään tarvinnut ei hänen maksaa ropoa — Kulki sodan raivotar lävitse Saksin piirikuntain, saaden Beltinkin saaret hänen nimeänsä pelkäämään. Se ol' aikaa! Keisarkunta nimeä tuntenut ei maineikkaampaa kuin minun. Nimi Albrecht Wallensteinin timantti kolmas oli keisarkruunun.[104] Vaan ruhtinastenpäivilläpä murtui kaikk' auki Regensburgissa! Niin näkyi, ken kulunkini oli maksanut. Ja minkä kiitoksen sain siitä, että mä hallitsijan nöyrä palvelija taakaksi otin kansain kirouksen — ja sodan, joka tuotti mahtavuutta vain hälle, ruhtinailla maksatin? Uhrattiin minut heidän syytöksilleen — ja erotettiin.
QUESTENBERG. Armonnehan kyllä tietääkin, kuinka vähän vapautta hänellä noilla turman päivill' oli.
WALLENSTEIN. Minulla, horna vieköön, oli keino[105] sen hankkimiseen! — Ei! Kun oli mulle pahaksi keisarvallan palveluni varoilla valtakunnan, toisenlaiset oon saanut valtakunnast' ajatukset. Sain keisarilta kyllä tämän sauvan, vaan merkkiä tät' ylipäällikkyyden hyväksi yhteiseksi nyt mä käytän, en laajentaakseni vain yhden valtaa! — Mut asiaan. Siis mitä tahdotaan!