Huone.
ENSIMÄINEN KOHTAUS.
ILLO ja TERZKY.
TERZKY. Kuink' aikomuksenne on menetellä nyt iltapidoiss' everstien suhteen?
ILLO. Huomatkaa! Esitämme kaavan, jossa kirjallisesti kaikki herttuaan liitymme ruumiinemme, henkinemme viimeiseen sydänvereen saakka; muistain myös senkin valan vaatimukset, joka velvoittaa meitä keisaria kohtaan. Omassa sopimuksess' ilmoitamme erikseen tämän, niin jää puhtaaks tunto. Kuulkaahan! Täten tehty kirjoitus jo ennen illallista esitetään, ei kukaan siitä ole loukkaantuva — Edelleen kuulkaa! Ja kun viinin hehku sydämen aukaisee ja silmät sulkee, paperin toisen, josta väliehto tuo puuttuu, saavat allekirjoittaa.
TERZKY. Kuink'? Uskotteko heidän noudattavan valaansa, jonka heiltä ottaneet olemme viekkain silmänkääntötempuin?
ILLO. He ovat ansassamme — Kirkukoot vilpillisyyttämme, min suinkin voivat! Hovissa heidän allekirjoitustaan enemmän uskotaan kuin valojansa. Kavaltajia ovat, se on selvä, pakosta hyvettä siis näyttelevät.
TERZKY. Kaikk' yhdentekevää, jos tapahtuu vain jotain ja jos liikkeelle vain lähtään.
ILLO. Lopulta — tärkeintä ei ole tässä kenraalit saada täysin taipumaan, jo riittäis saada herra[111] siihen uskoon, etteivät häntä jätä — Jos hän toimii, ikäänkuin olisivat he jo hänen, niin ovatkin, ja hän vie heidät kanssaan.
TERZKY. Useinkaan en voi häntä käsittää. Hän vihollista kuuntelee ja mulla Thurnille, Arnheimille kirjoituttaa, Sesinalle hän puhuu rohkeasti, kanssamme tuntikaudet keskustelee aikeistaan, ja kun minä hänet luulen saaneeni kiinni — pujahtaa hän pois, ja näyttää kuin ei huolisi hän muusta kuin paikallansa-pysynnästä vain.