THEKLA. Vaivanne, täti, säästäkää! Hän kuulee minulta paremmin sen.
MAX (taapäin astahtaen).
Hyvä neiti! —
Mit' annoitte mun haastaa, täti Terzky!
THEKLA (kreivittärelle).
Hän onko kauankin jo ollut täällä?
KREIVITÄR.
On kyllä. Aikansa on kohta mennyt.
Ja missä viivyitte niin kauan tekin?
THEKLA. Oi, äiti itki taas. Hän kärsii — enkä voi olla olematta onnellinen.
MAX (hurmautuneena katsellen Theklaa).
Nyt rohkenen taas teitä silmäellä.
En äsken voinut. Enhän löytänyt
timanttiloistostanne rakkaintani.
THEKLA. Silmänne ainoastaan näkivät mun sellaisena, mutt' ei sydämenne.
MAX. Oi tätä aamua, kun teidät näin omainne piirissä ja syliss' isän ja itseni niin vieraaks siellä tunsin — Mitenkä silloin minun teki mieli halata isäänne ja nimittää isäksi häntä! Mutta tunteen kuohun hän vaiens ankaralla katseellaan, myös jalokivistänne pelästyin, jotk' ympäröivät teitä tähtivyönä. Oi, miksi vastaanotoss' oitis piti isänne teidät taiall'[118] ympäröidä, paikalla enkel' uhriks koristaa, säätynsä taakall' ilomieltä painaa! Tavoittaa lempeä saa lempi, mutta semmoista loistoa vain kuningas.
THEKLA.
Oi, hiljaa näistä naamiaisist' olkaa!
Näette, kuinka pian taakka poistui.
(Kreivittärelle.)
Ei ole iloinen hän. Miksi ei?
Te, täti, teitte hänet murheiseksi!
Matkalla hän ol' aivan toisenlainen,
niin päivänpaisteinen, niin puhelias!
Semmoisna toivoin teidän pysyvänkin.
MAX. Isänne syliss' olitte ja teitä maailma aivan uusi palvoi sekä, vaikk' yksin uutuudellaan, teitä kiehtoi.