THEKLA. Myös katsoi kättäni ja epäillen pudisti päätään, eikä näyttäneet käteni viivat häntä miellyttävän.
KREIVITÄR.
No miltä tuntuikaan se sali teistä?
Vain kiireesti sit' olen vilkaissut.
THEKLA. Kummalta tuntui, kun ma nopeasti täydestä päivänvalost' astuin sinne, mun heti ympäröi näät synkkä yö, jot' outo valo hälvensi vain hiukan. Puol'ympyrässä kuusi, seitsemän kuninkaankuvaa suurta seisoi siellä valtikka kädessä ja jokaisella pään päällä tähti; ainoastaan niistä valonsa näytti saavan koko torni. Ne planeettoja oli, sanoi vanhus, ihmisten kohtaloiden valtiaita, siks oli kuvattu ne kuninkaiksi. Saturnus oli nimi äärimmäisen, se oli synkkä vanhus, keltatähti; punaista tähteä sen vastapäätä sotainen asu yllään kantoi Mars — ne niukan onnen ihmisille tuo. Vaan Marsin rinnall' oli kaunis nainen, pään päällä lempeästi tähti loisti, se oli Venus-tähti, ilontuoja. Merkuriuksen, siivet jaloissaan, näin vasemmalla. Keskell' ilomieli, kuningasotsa urho hohteen loi, isäni tähti, kirkas Jupiter, ja vieress' seisoi Aurinko ja Kuu.
MAX. Oi, enpä koskaan moiti, että uskoo hän tähtiin taikka voimaan henkien! Ei ihmis_ylpeys_ vain yksin täytä hengillä, salavoimill' avaruutta; on sydämestä lempivästäkin tää tavallinen luonto liian ahdas, ja syvemmät on lapsuuteni sadut kuin totuus, jota elo opettaa. Iloinen ihmemaa vain antaa voi povelle hehkuvalle vastauksen, ijäiset alansa se mulle avaa, tuhannet oksat tarjoo tuhlaten auvoista henkeäni keinuttamaan. On satu rakkauden kotimaa, keskellä keijuin, taikain viihtyy lempi ja jumalaisna uskoo jumaliin. On poissa vanhat satuolennot, pois siirtynyt se viehättävä suku; vaan kiel' on sydämelle tarpeen, nimet palauttaa ikivanhat ikihehku, ja tähtitaivaalla ne kulkee nyt, jotk' ennen täällä meill' ol' ystävinä; sielt' ylhäältä ne viittaa lempiville, ja nytkin Jupiter tuo meille kaiketi, mi suurta on, ja Venus kaiken kauniin.
THEKLA. Jos semmoista on tähtitaito, silloin riemuiten liityn siihen valouskoon. Suloista ajatella, että meille rajattomissa taivaan tarhoiss' on lempemme seppele jo syntyissämme tähdistä tuikkivista solmieltu.
KREIVITÄR. Ei yksin ruusuja, vaan okaitakin suo taivas. Hyvä, jollei seppelettäs ne pilaa! Mink' on Venus, onnentuoja, solmeillut, murtaa sen voi tyly Mars.
MAX. Valtansa synkkä pian kukistuu! Siunattu olkoon into ruhtinaan, oliivinoksan laakeriin[121] hän kietoo, suo rauhan riemullisen maailmalle. Se suuri sydän muut' ei toivo silloin, mainettaan varten kylliks on hän tehnyt, voi elää itselleen ja omaisilleen. Maatiloillensa hän on palajava, asunto häll' on kaunis Gitschinissä, Friedlandin linna myös ja Reichenberg[122] hauskoilta näyttää — Riesenbergiin[123] saakka metsästyspuistojensa aidat kulkee. Hän silloin suurta luomisintoansa voi tyydyttää ja ruhtinaallisesti taiteita elähyttää, turvaa suoda kaikelle arvokkaalle, ihanalle — rakentaa, kylvää, tähtiin tähystää — Voimansa uljas jos ei lepoon suostu, hän elementtein kanssa taistelkoon, virroille urat luokoon, kallioita halkaiskoon sekä ammateille tehköön tiet tasaisiksi. Silloin talviöinä jutellaan meidän sotateoistamme —
KREIVITÄR. Neuvoisin, orpanani, sentään, ettei pois miekkaa pantais aivan aikaisin. Ansaitsee tämän morsiamen arvo, miekalla että häntä kositaan.
MAX.
Oi, jospa hän ois asein saatavissa!
KREIVITÄR. Ai, mitähän se? Kuuletteko? Tuntui kuin ruokasalissa ois kiivas riita.