WRANGEL. Tunnetaanhan armonne suureks sotaruhtinaaksi, toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi.[21] Viel' yhä kummastellen kerrotaan, kuink' ennen, vastoin ihmisarveluita, te armeijan kuin tyhjäst' ihan loitte. Kuitenkin —
WALLENSTEIN.
Kuitenkin?
WRANGEL. Lie helpompaa — se miel' on hänen arvoisuudellansa — kuuskymmentuhantinen joukko koota kuin yksi tuhat heistä saada —
(Keskeyttää.)
WALLENSTEIN.
Mitä?
Sanokaa suoraan!
WRANGEL.
— valanrikkojiksi.
WALLENSTEIN. Niin luuleeko hän? — Hänpä arvostelee näin protestanttina ja ruotsalaisna. Lutherilaiset, tehän taistelette puolesta raamattunne, aatteen vuoksi. Sydäminenne käytte, minne teitä lippunne vie. — Ken teistä eroo, kahdesta herrast'[22] eroo samall' aikaa. Kaikesta tuost' ei puhettakaan meillä —
WRANGEL. Oi Luoja! Eikö ole tässä maassa kotia, isänmaata, kirkkoakaan?
WALLENSTEIN. Sanonpa, kuink' on laita — Isänmaa kyll' itävaltalaisen' on, hän sitä rakastaa, syystäkin. Vaan tämä joukko, nimeltään jok' on keisarillinen ja Böömiss' asustaa, on isänmaaton; vierasten maitten on se hylkylaumaa, mennyttä kansanosaa, joll' on vain yhteinen aurinko, ei mitään muuta. Ja tämä Böömi, josta kamppailemme, ei luota herraansa, jonk' antoi sille aseiden onni eikä oma vaali. Se nurkuin sietää uskon sortovaltaa, mi pelkäämään sen sai, ei rauhoittumaan. Tääll' yhä kostonhehkuin muistetaan ne ilkiteot, joit' on nähdä saatu. Ja unhottaisko poika, että isää koirilla ajatettiin messuun? Kansa, tämmöistä kokenut, on pelättävä, se kostakoonpa taikka sietäköön semmoisen kohtelun.
WRANGEL. Vaan mitä sanoo täst' aatelisto sekä upseerit? Petosta moista, herra ruhtinas, ja luopumust' ei tunne aikakirjat.