NEUBRUNN.
Ja kuinka teidän käy, kun sinne tullaan?
THEKLA.
Saa sieluni siell' ohjeen Jumalalta.
NEUBRUNN.
Olette rauhaton nyt, armas neiti.
Ei tämä tienne teitä rauhaan johda.
THEKLA. Syväänkin rauhaan, jonka hänkin löysi. — Oi, riennä, älä enää mitään haasta! Vastustamattomasti mua vetää täält' outo voima hänen haudallensa! Saan siellä helpotusta, hetikohta! Sydäntäkouristava tuskan side siell' aukee — Kyyneleeni siellä juoksee. Oi, mene, voisimme jo matkall' olla. En rauhaan pääse, ennenkuin saan jättää nää muurit — päälleni ne lankeevat — Pois työntää mua täältä lähtemään hämärä voima — Mikä tunne on se? Minusta koko tämä talo täyttyy aaveista kalpeist', onttosilmäisistä — En sijaa saa — Ja toisia taas tulee! Vilinä tämä hirvittävä tunkee pois täältä mua, eloss' olevaa!
NEUBRUNN.
Saatatte, neiti, minut tuskaan, kauhuun,
niin etten itsekään nyt tohdi jäädä.
Mä menen, heti kutsun Rosenbergin.
(Poistuu.)
KAHDESTOISTA KOHTAUS.
THEKLA.
THEKLA. Hänenpä henkensä se mua kutsuu. Ja uskolliset, jotka hänen eestään kaatuivat kostain, minua ne syyttää halvasta viivynnästä. Hepä eivät eronneet kuolossakaan johtajastaan — ne jäyheät, ja minun pitäis elää! — Ei! Minuakin varten solmieltu on seppele, mi hänen paarejansa nyt koristaa. Mit' elämämme on, jos puuttuu siltä rakkauden loiste? Sen sisällyksetönnä heitän pois. Niin, sinut, armaani, kun löysin, silloin elämä minust' oli elämää! Uus päivä mulle loisti kultainen! Näin unta hetkist' taivaanihanista. — Sä olit ovella sen maailman, johonka luostarista suoraan astuin, valaisi tuhannet sit' auringot; hyvältä enkeliltä näytit, joka lapsuuden satuajast' tulit mua elämän kukkuloille kantamaan. Tunteeni ensimäinen oli silloin taivainen onni. Sinun sydämeesi mun ensimäinen katseheni osui.
(Tätä sanoessaan hän vaipuu mietteisiinsä ja kavahtaa sitten kauhistuneennäköisenä seisomaan.)