WALLENSTEIN. Oletko, vanha mies, jo satamassa? En minä. Elämäni aalloill' liitää tuoreena, uljaana viel' edelleen nuorekkaan murtumaton rohkeus, ja toivo viel' on jumalattareni. Nuor' on mun henkeni, ja itseäni jos sinuun vertaan, voisin kerskaella kiireisten vuotten voimatonna menneen ylitse ruskeoiden hiusteni.
(Astuu pitkin askelin huoneen poikki ja jääpi seisomaan toiselle puolelle, vastapäätä Gordonia.)
Ken vielä sanoo, että onni pettää? Se uskollinen oli mulle, nosti joukosta minut rakkaasti ja kantoi jumalankäsillänsä voimakkailla minua ylös elon astuimia. Eloni tiet ei ole tavalliset, ei kätenikään viivat.[152] Kuka voisi selittää elämäni ihmismitoin? Nyt näytän syvään suistuneelta, mutta kohoan taaskin; vankka nousuvesi piankin seuraa tätä pakovettä —
GORDON. Muistanpa sentään vanhan sananlaskun: ei päivää pidä kiittää ennen iltaa. En toivoani tahtois perustaa semmoiseen onneen, joka kauan kestää; onnettomuudelle on toivo suotu. Liihottaa pelko kohdall' onnellisen, iäti kohtalon näät horjuu vaaka.
WALLENSTEIN (hymyillen). No entinenpä Gordon haastaa jälleen. — Muuttuuhan kaikki, mikä maallist' on, veronsa[153] vaatii pahat jumalat; pakanakansat vanhat sen jo tiesi, senvuoksi itsellensä valitsivat onnettomuuden vapaaehtoisen kateista jumaluutta lepyttääkseen, ja Tyfon[154] veriset sai ihmisuhrit. (Hetkisen vaiettuaan, vakavasti ja hiljemmin.) Minäkin hälle olen uhrannut — Kaatuihan rakkain ystäväni, kaatui, ja minun oli syy. Ei mulle enää niin paljon iloa tuo mikään onni, kuin tämä isku tuottanut on tuskaa. — Kateus kohtalon on tyydytetty, se hengen hengest' ottaa: rakkaaseen, puhtaaseen päähän salama se sattui, jonk' oli määrä murskaks lyödä minut.
VIIDES KOHTAUS.
EDELLISET. SENI.
WALLENSTEIN.
Senikö tulee? Aivan suunniltaan!
Mik' asia sun tänne tuo näin myöhään?
SENI.
Sun tähtes pelkään, ruhtinas.
WALLENSTEIN.
Mit' uutta?