WALLENSTEIN.
Rauhassa onko kaupunki?
GORDON.
On kyllä.
WALLENSTEIN. Pauhaava soitto kuuluu, linna on kirkkaasti valaistu. Kell' ilonpito?
GORDON. Pitoja kreivi Terzkylle nyt siellä ja sotamarskille[149] ne pitävät.
WALLENSTEIN (itsekseen). Ne voittoa nyt juhlii. — Tämä suku pöydässä vain voi näyttää iloaan. (Soittaa kelloa. Kamaripalvelija astuu sisään.) Pukuni riisu, tahdon mennä maata. (Ottaa avaimet[150] itselleen.) Vihollisilta turvassa siis ollaan ja varmat ystävät meit' ympäröivät; kaikesta erehdyn, jos kasvot nuo (Gordonia katsellen.) on naamiona teeskentelijän. (Kamaripalvelija on riisunut häneltä viitan, pyörökauluksen ja sotavyön.) No! Mikä putoaa?
KAMARIPALVELIJA.
Kultaiset vitjat ovat katkenneet.
WALLENSTEIN. Jo kauan kestivätkin. Anna tänne! (Vitjoja katsellen.) Se keisarin ol' ensi suosiota. Friaulin sodass'[151] antoi hän ne, oli viel' arkkiherttuana, siitä asti niit' tottumuksest' olen pitänytkin. — Lie taikauskoa se. Niiden tuli niin kauan olla suojakeinonani, kuin niitä pidin luottain niiden voimaan, ja liittää minuun häilyväinen onni, jonk' ensi suosiota olivat — No hyvä! Onneni siis uudistukoon, kun tämä taika nyt on voimaton.
(Kamaripalvelija poistuu vaatteet mukanaan. Wallenstein nousee seisomaan, astuu salin poikki ja jääpi vihdoin mietteissään seisomaan Gordonin eteen.)
Kuink' entisaika mua lähenee! Nään Burgaun hoviss' itseni mä jälleen; siell' oli meillä hovipojantoimi. Useinhan kiistelimme, tarkoitit parasta, olithan myös mielelläsi siveyssaarnaajana, mua toruit, kun luottain rohkeoihin unelmiin tähtäilin määrättömän korkealle, ja kehuit mulle oivaa keskitietä. — Oi, huonoks näyttäytyi viisautes, se varhain teki sinust' elähtäneen ja kurjaan soppeen antaisi sun kuolla, tähteini jalous jos sit' ei estä.
GORDON. Oi ruhtinas! Niin tyynnä rantaan kytkee ruuhensa pienen köyhä kalastaja, kun suuren merilaivan myrsky ruhjoo.