WALLENSTEIN.
Ei mitään. Rauhoitu!
KREIVITÄR (synkkiin mietteihin vaipuneena). Ja kerran taas, kun jäljestäsi riensin, juoksit sinä niin pitkää käytävää ja loputonta salien sarjaa — ovet paukkui, ryski — Hengästyin seurasin, mut' enpä voinut saavuttaa sua — Silloin minuun tarttui äkisti kylmä käsi takaapäin, se sinä olit, mua suutelit, ja punapeite painui ylitsemme —
WALLENSTEIN.
Huoneeni seinäin punaverho vain.
KREIVITÄR (häntä katsellen). Jos niiksi tulisi — Jos minä sinut, eloa uhkuin joka tässä seisot —
(Vaipuu itkien Wallensteinin rintaa vasten.)
WALLENSTEIN. Tuon henkipattojulistuksen vuoksi sa olet tuskissas. Ei kirjaimet haavoita eikä käsiä hän löydä.
KREIVITÄR. Vaan käsiä jos löytyis surmaksesi, teen silloin, mitä olen päättänyt — mukana mull' on mistä lohdun saan.[148]
(Poistuu.)
NELJÄS KOHTAUS.
WALLENSTEIN. GORDON. Sitten KAMARIPALVELIJA.