WALLENSTEIN.
Pelko! Miksi?
KREIVITÄR. Sä että äkin lähdet tänä yönä, ettemme aamull' enää löydä sua.
WALLENSTEIN.
Kuvitteluita!
KREIVITÄR. Oi, jo kauan ovat vaivanneet mua kolkot aavistukset, ja vaikka torjunkin ne valveillani, niin poveeni ne synkiss' uniss' syöksyy. — Näin sun ja ensimäisen puolisosi[144] toiss'yönä loistopuvuss' atrioivan —?
WALLENSTEIN. Suotuisaenteinen on unes; alkoi mun onneni näät siitä aviosta.
KREIVITÄR. Ja tänään unta näin mä, että etsin sinua huoneestas — Kun astuin sisään, niin silloin huone muuttui Gitschinin karteusiluostariksi, jonka sinä perustit, jonne tahdot hautasikin.
WALLENSTEIN.
Näin haaveilla on muutenkin sun tapas.
KREIVITÄR. Ja etkö usko varoituksen äänen unissa ennustaen puhuvan?
WALLENSTEIN. On semmoisia ääniä — On varmaan! Vaan varoituksiksi en sanois niitä, jotk' ilmoittavat vain mit' ei voi välttää. Aurinko kuvastuuhan ilmakehään nousunsa eellä; suurten kohtaloiden edellä samoin käyvät niiden aaveet, ja tässä päivässä jo kulkee huomen. Mietteihin omituisiin tulen, milloin kuolosta luen Henrik neljännen.[145] Tuo kuningas jo tunsi veitsen aaveen rinnassaan, ennenkuin sen murhamies, Ravaillac, käteens' otti. Eikä hälle Louvressa[146] rauhaa suonut tämä aave, se ulos ajoi; hautajaisilt' tuntui hänestä puolisonsa kruunajaiset,[147] aavistain kuuli hän ne askeleet, Pariisin kaduilla jotk' etsi häntä —
KREIVITÄR.
Sisäinen aavistukses eikö haasta?