WALLENSTEIN (on taas käynyt hyvin hajamieliseksi, herää siitä ja käännähtää kreivittäreen päin). Hänetkö[143] nähdä? — Oi, en koskaan!
KREIVITÄR.
Kuinka?
WALLENSTEIN.
On poissa hän — on multaa!
KREIVITÄR.
Kuka siis?
WALLENSTEIN. Hän onnen sai. Hält' elonmatka päättyi. Hän vaill' on vastaisuutta, kohtalotar ei hälle kehrää enää juoniaan — elonsa valoss' on ja tasallansa, ei himmeätä kohtaa siihen jäänyt, ei hänen luokseen pyri turmanhetki. Hän jätti toivon, pelon, hän on vapaa vallasta pettävien planeettain — Oi, häll' on hyvä! Vaan ken tietää, mitä tuo meille lähin hetki mustahuntu!
KREIVITÄR.
Max Piccolominista puhut. Kuinka
hän kuoli? Luotas lähti sanantuoja,
kun tulin nyt.
(Wallenstein käden vihjauksella käskee häntä vaikenemaan.)
Oi, älä taakses katso!
Kirkkaampiin päiviin eespäin katsokaamme!
Iloitse voitost', unhota sen hinta!
Ei tänään vasta viety ystävääsi;
jättäissään sinut hän jo kuoli sulta.
WALLENSTEIN. Tään iskun kyllä kestän, sillä mitä ei kestäis ihminen! Hän korkeimmasta kuin halvimmasta oppii vieraantumaan, saa voiton hänestä näät hetkein valta. Vaan mitä häness' olen kadottanut, sen tunnen. Elämäni kukka kuihtui, on kylmä, väritön nyt elontanner mun edessäni. Hän näät rinnallani nuoruutenani seisoi, unelmaksi todellisuuden teki mulle, kutoin selvyyteen esineiden tavalliseen kultaiset aamuruskon utuverhot — Ja hänen rakkauden liekissään yleni — sen ma tunsin ihmetellen — matalat elon arkiesineet. — Tästedes vaikka mitä saavutankin, niin kauneus on poissa, se ei palaa, ylempi näät kuin minkäänlainen onni on ystävä, jok' yhdess' samaa tuntein onnemme luo ja osaaottain lisää.
KREIVITÄR. Äl' epäile sä omaa voimaas! Onhan sun sydämesi siksi rikas, että se itse itsensä voi elähdyttää. Rakastat, kiität hänen hyveitänsä, jotk' itse istutit ja kehitit.
WALLENSTEIN (käyden ovella).
Ken meitä häiritsee näin myöhään yöllä? —
Tuo linnanvanhin tänne avaimia.
Nyt poistu, sisko; on jo sydänyö.
KREIVITÄR. Mun tänään vaikea on sinut jättää; ahdistaa mua pelko.