GORDON (näiden puheiden ankarasti järkyttämänä kääntyy
Wallensteinin puoleen).
Oi valtaruhtinas! Ma saanko haastaa?
Myös halvan sana saattaa hyödyks olla.
WALLENSTEIN.
Vapaasti puhu!
GORDON. Ruhtinas! Mut jospa ei tämä oiskaan turha kauhukuva, kaitselmus jospa teitä pelastaakseen ihmeellisesti käyttäis tätä suuta!
WALLENSTEIN.
Kuumeessa puhutte nyt kumpainenkin.
Tuhonko mulle toisi ruotsalaiset?
Liittooni pyrkivät he eduksensa.
GORDON. Jos sentään juuri ruotsalaisten tulo — jos juuri se nyt tuhon jouduttaisi päätänne luottavaista kohti — (heittäytyen maahan hänen eteensä) Vielä on aika, ruhtinas —
SENI (polvistuu).
Oi, kuule häntä!
WALLENSTEIN.
On aika; mihin? Nouskaa, tahdon.
GORDON (nousee seisoalleen). Viel' on etäällä Reinin-kreivi. Käskekää — ja tähän linnoitukseen hän ei pääse. Jos tahtoo piirittää, niin koittakoon! Sanonpa: ennen eessä näiden vallein hän joukkoinensa joutuu perikatoon, kuin povessamme uupuu urhokkuus. Hän nähköön, mihin pystyy sankarparvi, jot' innostuttaa sankarjohtajansa vakaasti ryhtyin syytään sovittamaan. Se keisaria liikuttais, hän leppyis, mielellään näät hän taipuu lempeäksi, ja Friedland katuvana palatessaan suuremman suosion on hältä saava kuin saanut ois hän koskaan luopumatta.
WALLENSTEIN (katselee häntä kummastellen ja hämmästyneenä sekä on jonkun aikaa vaiti, osoittaen voimakasta sisällistä liikutusta). Oi Gordon — kiihko johtaa teitä kauas, nuoruudenystäväll' on lupa siihen. — On verta juossut, Gordon. Koskaan mulle ei keisar' anteeks anna. Hän jos voisi, niin anteeksantoonsa en suostuis minä. Jos tiennyt oisin, kuink' on käynyt, että rakkaimman ystävän se mulle maksais, ja näin jos puhunut ois sydämeni — olisin kenties arvellut — tai kenties en olisikaan — Turhaa surku nyt! On alku vakava, ei tyhjään pääty. Siis menköön kaikki vaan nyt menoaan!
(Astuen ikkunan ääreen.)