Kas, yö jo on, jo hiljaa linnass' ovat —
Kamaripalvelija, näytä tulta!
(Kamaripalvelija, joka sillävälin on hiljaa astunut huoneeseen ja ilmeisen osanottavaisena seisonut taampana, astuu mieli kuohuksissa esille ja heittäytyy herttuan jalkoihin.)
Sinäkin? Tiedän kyllä, miksi sinä sovintoon toivot mun ja keisarin. Tuo ihmisparka! Häll' on Kärntenissä maatilkku, ja hän pelkää, että sen ne vie, kun hän on minun tykönäni. Olenko liian köyhä korvaamaan, min palvelijat menettää? No! Ketään en minä tahdo pakottaa. Jos luulet mun onneni jo menneen, jätä minut! Viimeisen kerran vaatteeni nyt riisu ja sitten liittyä saat keisariisi — No, Gordon, hyvää yötä! Nyt pitkään aion maata, sillä suuri on ollut viime päiväin tuska. Älkööt minua liian varhain herättäkö!
(Poistuu. Kamaripalvelija näyttää tulta. Seni seuraa. Gordon jää pimeään seisomaan, katseillaan seuraten herttuaa, kunnes tämä on kadonnut käytävän päähän; sitten hän ilmeillään osoittaa tuskaansa ja murheen vallassa nojautuu erästä pylvästä vasten.)
KUUDES KOHTAUS.
GORDON. BUTTLER, alussa näyttämön takana.
BUTTLER.
Täss' seiskaa hiljaa, kunnes annan merkin!
GORDON (kavahtaa pystyyn).
Hän on se, murhaajia tuo jo.
BUTTLER. Valot on poissa. Syvää unta nukkuu kaikki.
GORDON.
Mihinkä ryhdyn? Häntä pelastamaan?
Mä hälytänkö talon sekä vahdit?