DEVEROUX (Buttlerille). Täss' on kultainen talja,[164] ruhtinaan myös miekka!
MACDONALD.
Käskette ehkä, että kanslian[165] —
BUTTLER (Octaviota osoittaen).
Vain häll' on valta käskyjä nyt jakaa.
(Deveroux ja Macdonald astuvat kunnioittavasti taapäin;
kaikki poistuvat hiljaa, niin että ainoastaan Buttler,
Octavio ja Gordon jäävät näyttämölle.)
OCTAVIO (Buttlerin puoleen kääntyneenä).
Tätäkö tarkoitit, kun erosimme?
Vanhurskas Luoja! Käteni mä nostan:
en syypää ole tähän hirmutekoon.
BUTTLER. On teillä käsi puhdas. Käytittehän te minun kättäni.
OCTAVIO. Sa halpamainen! Pitikö sinun keisarisi käsky niin väärinkäyttää, julma salamurha tuon pyhän nimen syyksi vierittää?
BUTTLER (levollisena).
Vain keisarinhan tuomion mä täytin.
OCTAVIO. Oi kuningasten kirous, jok' antaa elämän julman heidän sanoilleen ja kytkee katoaviin ajatuksiin paikalla teon, jot' ei tyhjäks saada! Pitikö totella niin heti? Miks et armolliselle[166] armahtamis-aikaa sa suonut? Enkel' ihmisten on aika — päätöksen äkkitäytäntöhän sopii vain muuttumattomalle Jumalalle!
BUTTLER. Soimaatte mua! Miksi! Mitä rikoin? Tein hyvin, vapautin hirmuisesta vihollisesta tämän valtakunnan ja teostani vaadin palkintoa. Töillämme, teidän sekä minun, on vain tämä erotus: te teroititte sen nuolen, jonka minä lennätin. Kylvitte verta, pelästytte nyt, kun tuli verisato. Mutta minä ain' olen tiennyt, mitä olen tehnyt, ja siks en säiky seurauksiakaan. Mukaani muuten oisko asiaa? Paikalla lähden Wieniin laskemaan verisen miekkani mun keisarini istuimen eteen, vuottain suosiota, jommoista nopsa, tarkka kuuliaisuus voi oiva tuomarilta vaatiakin.