HERTTUATAR. Voi sitä jäykkää, hillitöntä miestä! Mit' olenkaan jo nähnyt, kärsinyt avioliitossani, joka täynnä onnettomuuksia on ollut! Sillä ikäänkuin tulipyörään kahlittuna, jok' iäti ja taukoomatta kiitää, mä hänen kanssaan olen viettänyt tuskaista elämää; hän mua raastoi huimaavan, jyrkän kuilun reunaa kohti. — Äl' itke, lapsi! Älä kärsintääni pahaksi enteeks katso, älä salli vastaista liittoas sen katkeroittaa! Vain yksi Friedland on; ei sinun, lapsi, pelätä tarvis äitis kohtaloa.
THEKLA.
Oi, pian paetkaamme, rakas äiti!
Tää olopaikk' ei ole meitä varten.
Jokainen uusi hetki synnyttää
tääll' uuden, suunnattoman kauhukuvan!
HERTTUATAR. Tyynemmän osan saat! — Myös meill' on ollut, minulla sekä sinun isälläsi, ihanat päivät; vielä muistelen iloisin mielin alkuvuosiamme. Viel' iloisna hän silloin ponnisteli ja maineenhimonsa ol' liekki, joka lämmitti vienosti, ei riehunut tulena tuhoovana. Keisarikin rakasti häntä sekä häneen luotti, ja mihin ryhtyi hän, se onnistui. Vaan jälkeen Regensburgin turmanpäivän, mi syöksi hänet korkeudestansa, on häneen tullut synkkä, harhaileva, epäileväinen, seuranarka henki. Pakeni rauha häntä; vanhaan onneen ja omaan voimaan enää luottamatta hän kiintyi salataitoihin, jotk' eivät harjoittajalleen onnea tuo koskaan.
KREIVITÄR. Sen omin silmin näätte — Mutta häntä me tämmöisinkö puhein odotamme? Hän heti tääll' on. Tuommoisnako hän nyt tapaa tyttärensä?
HERTTUATAR. Tule, lapsi, ja pyyhi kyyneleesi! Näyttäydy iloisna isälles — Kas, ruusukkeesi on irti — Hiukses on solmittava. Oi tule, älä itke — himmentyy suloinen silmäs — Mitä aioin virkkaa? Niin, onhan tämä Piccolomini arvoisa, ansiokas ylimys.
KREIVITÄR.
On kyllä, sisko.
THEKLA (tuskaisena kreivittärelle). Täti, ettehän pahastu? (Aikoo poistua.)
KREIVITÄR.
Minne? Isännehän tulee.
THEKLA.
En nyt voi häntä nähdä.
KREIVITÄR. Vaan hän kaipaa ja kysyy teitä.