ILLO. Hän vaatimatta, vapaaehtoisesti rykmenttiänsä tuli tarjoomaan.
WALLENSTEIN. Ei kaikkiin ääniin, huomaan, tule luottaa, povessa jotka meitä varoittavat. Pettääkseen lainaa usein valheenhenki totuuden äänen, sitä jäljittelee ja lausuu perättömät ennustukset. Tält' arvoisalta, kelpo Buttlerilta salaisen vääryyden saan anteeks pyytää; sill' eräs tunne, jot' en voittaa saata — peloksi sit' en juuri katso — valtaa kauhistain mieleni, kun hän on läsnä, ja sepä rakkauden ilon estää. Tää oiva, josta henki varoittaa, nyt tarjoo ensimäisen onnentakeen.
ILLO. Arvoisa esimerkki tämä varmaan armeijan parhaimmiston sinuun liittää.
WALLENSTEIN. Käy käskemässä tänne Isolani, kiitollisuuteen hänet äskettäin velvoitin. Hänestä nyt alan. Mene!
(Illo menee ulos, toiset ovat sillävälin taas tulleet etualalle.)
Kas, äiti sekä rakas tyttäremme!
Puuhista levätkäämme hiukkasen —
Halunnut olen hetken valoisan
rakkaiden omaisteni seurass' olla.
KREIVITÄR.
On kauan, veli, yhdess'-olostamme.
WALLENSTEIN (syrjään, kreivittärelle).
Hän jaksaako sen kuulla? Onko valmis?
KREIVITÄR.
Ei vielä.
WALLENSTEIN. Tyttäreni, istu tänne! On hyvä henki sinun huulillasi, sun taitoas on äiti kiittänyt, sinussa sointuisuuden vieno ääni asuvan kuuluu, joka sielun lumoo. Semmoista ääntä nyt mä tarvitsen pois saamaan pahan hengen, joka lentää mun pääni ympärillä mustin siivin.