HERTTUATAR. Älkäämme liian ylös yritelkö, ettemme vajoaisi liian alas!
WALLENSTEIN. Sitäkö varten paljon uhrasin ylhäälle yli toisten noustakseni, jott' elonosan suuren päättää saisin vain halpaan sukulaisuussuhteeseen? — Olenko sitä varten —
(Pysähtyy äkisti, malttaen mielensä.[60])
Tytär yksin minulta jälkeen jääpi; hänen päässään haluan nähdä kruunun, taikka sitten en elää tahdo enää. Mitä? Kaikki — niin, kaikki alttiiks annan, että hänet suureksi voisin tehdä — nytpä juuri, kun puhelemme[61] — (Malttaa mielensä.) Pitäisikö mun, kuin heikon isän, porvarillisesti ne naittaa, jotka toistaan rakastavat? Ja juuri nyt, kun minä haluan valmiiksisaadun työni seppelöidä — Ei, hän on säästämäni kalleus, viimeinen, aarteistoni paras raha, todella sit' en halvemmasta anna kuin kuninkaallisesta valtikasta —
HERTTUATAR. Oi puolisoni! Aina rakennatte, edelleen yhä, aina pilviin asti, mut ette ajattele, ettei kestä horjakkaa rakennusta kaita pohja.
WALLENSTEIN (kreivittärelle). Sanoitko hälle, minne asunnon hänelle määrään?
KREIVITÄR.
Itse sanokaa!
HERTTUATAR.
Kuink'? Eikös palatakaan Kärnteniin?
WALLENSTEIN.
Ei.
HERTTUATAR.
Taikka yhdellekään tilallenne?