BUTTLER.
Kenraali — Minä tulen —
WALLENSTEIN (nojautuen hänen olkaansa). Tiedät siis? Kavalsi ystävä mun keisarille. No mitä sanot sinä? Olimmehan jo kolme vuosikymment' yhdess' olleet, samassa telttavuoteess' uinuneet, samasta lasista myös juoneet sekä ruokamme jakaneet ja häneen olin nojannut, niinkuin sinun uskolliseen olkaasi nyt ma nojaan; mutta juuri kun sydämemme sykki vastatusten, hän näkee etunsa ja vitkaan pistää, viekkaasti väijyin, puukon mulle rintaan.
(Painaa kasvonsa Buttlerin rintaa vasten.)
BUTTLER.
Se pettur' unhoon! Mik' on aikeenanne?
WALLENSTEIN. Niin, oikein! Menköön vaan! On mulla vielä runsaasti ystäviä; eikös niin? Rakastaa mua kohtalo viel' yhä, kosk' ihan teeskentelyn paljastaissaan toi mulle uskollisen sydämen. Hän jääköön sikseen! Älkää luulko, että mä suren hänen lähtöään, oi, suren petostaan. Pidin heistä molemmista, Max totisesti mua rakastikin, ei pettänyt hän mua, hän ei — Olkoon se sillään! Nyt on tarpeen nopsa neuvo — Praagista kreivi Kinskyn pikaviesti voi vaikka millä hetkell' olla täällä. Min tiedon tuoneekin, ei saa hän tulla kapinamiesten käsiin. Häntä vastaan lähetti varma jouduttakaa, joka mun luokseni tois hänet salatietä!
(Illo aikoo lähteä.)
BUTTLER. (pidättää häntä).
Päällikkö, sanokaa ket' odotatte?
WALLENSTEIN. Odotan viestiä, jok' antaa tiedon, mitenkä Praagin laita.
BUTTLER.
Hm!
WALLENSTEIN.
Mi teill' on?