HERTTUATAR. Menkää, kreivi, minne olette velvollinen — Niinhän meille hyvänä ystävänä, enkelinä hovissa voitte olla —
MAX. Toivon suotte, toivottomaksi ette mua tahdo. Pois luotani ne tyhjät harhakuvat! Onnettomuuteni on varma; mutta, taivaalle kiitos, mull' on keino,[105] joka onnettomuudestani tekee lopun.
(Sotamusiikki alkaa taas kuulua. Sali täyttymistään täyttyy aseellisista miehistä. Max näkee Buttlerin seisovan salissa.)
Eversti Buttler, täällä — Ettekös minua seuraa? — Hyvä! Nykyherraa uskollisemmin palvelkaa kuin vanhaa! Luvatkaa kättä lyöden mulle, että te suojelette hänen henkeänsä!
(Buttler ei ojenna kättään.[106])
On hänet henkipatoks julistettu, se hänen päänsä ruhtinaallisen jokaisen murhamiehen käsiin jättää, ken ansaita vaan tahtoo verirahat; nyt ystävän on huolto hälle tarpeen ja rakastava silmä — vaan ne, joiden hänt' ympäröivän näen —
(Silmäilee epäilevästi Illoa ja Buttleria.)
ILLO. Kavaltajat isänne sekä Gallaan leiriss' ovat. Vain yksi tääll' on. Suokaa meidän päästä sit' inhottavaa näkemästä! Menkää!
(Max vielä kerran koettaa lähestyä Theklaa. Wallenstein estää sen. Max seisoo epäröivänä, tuskaisena; sillävälin sali täyttymistään täyttyy, ja alhaalla soivat torvet yhä kehoittavammin ja lyhenemistään lyhenevin väliajoin.)
MAX. Oi, soittakaa — Oi, jospa ruotsalaiset nyt soittaisi, ja eess' ois kuolon kenttä, ja kaikki miekat, jotka nyt mun täytyy paljaina tässä nähdä, syöksyisivät rintaani! Mitä haluatte? Poisko tempaista minut täältä? — Älkää mua nyt epätoivon vimmaan kiihdyttäkö! Sit' älkää tehkö! Sitä katuisitte!