GORDON.
Oi, tekö? Haluan niin kuulla teitä!
Siis herttuako petturi! Oi Luoja!
Ja pakolainen sekä henkipatto!
Kenraali, pyydän, kertokaa nyt tarkkaan,
tää kaikki kuinka kävi Pilsenissä!
BUTTLER. Kai saitte kirjeen, jonka ennakolta lähetin teille pikaviestin kautta?
GORDON. Sain. Käskynnehän mukaan juuri teinkin ja empimättä hänet linnaan päästin; vaatiihan kirje keisarillinen mun teitä sokeasti tottelemaan. Vaan — anteeks suokaa — kun nyt ruhtinaan itsensä näin, niin epäillä taas aloin. Ei todellakaan henkipaton lailla näät herttua nyt tullut kaupunkiin. Otsaltaan loisti hallitsijan mahti kuin ennen sekä vaati alttiutta, ja säännöllisten aikain tapaan tyynnä hän kuuli selonteon toimestani. Nöyrentää kova onni, syyllisyys, on kukistuneen ylpeyden tapa imartain halvempansa verraks käydä; mut niukan arvokkaasti ruhtinas ilmaisi suosionsa, niinkuin herra palvelijalleen, jok' on työnsä tehnyt.
BUTTLER. On käynyt niin, kuin teille kirjoitin. Viholliselle myönyt armeijan on ruhtinas ja sille halunnut avata portit Egerin ja Praagin. Tään huhun vuoks on hänet jättäneet rykmentit kaikki, paitsi Terzkyn viittä, jotk' ovat hänen kanssaan tänne tulleet. On henkipatto hän, on uskollisten käsketty hänet käsiin keisarimme elossa jättämään tai vainajana.
GORDON. Semmoinen herra — pettää keisarin! Niin lahjakas! Oi, mit' on ihmissuuruus! Sanoinhan usein: siin' ei hyvin käy; ansaksi tuli hälle suuruus, voima ja hämärä ja horjuvainen valta. Hapuilee ihminen, ja niinp' ei saata hänt' oman kohtuutensa varaan jättää. Vain selvä laki hänet hillitsee ja tottumusten syventynyt polku. Mut uudentapainen ja luonnoton tään miehen käsiss' on tuo sotamahti; tasalle keisarin se hänet nosti, unhotti ylväs henki taipumisen. Semmoista miest' on sääli, eihän kukaan vois seista, missä hän on kaatunut!
BUTTLER. Pois valitus, siks kunnes sääli tarpeen; nyt pelättävä viel' on mahtimiestä. Lähestyy Egeriä ruotsalaiset, ja jos sit' emme heti estä, yhtyy ne pian häneen. Niin ei käydä saa! Vapaana täält' ei ruhtinas saa päästä, hengellä, kunnialla olen taannut vangitsevani hänet, siihen tekoon odotan juuri teidän apuanne.
GORDON. Voi, jospa en ois nähnyt tätä päivää! Sain hänen kädestänsä tämän arvon,[110] ja linna tää, hän jonka mulle uskoi, mun tehtävä ois hänen vankilakseen! Meill' alemmilla tahtoa ei ole; mies vapaa, mahtava vain tottelee tunnetta ihmisellist', ihanaa. Vaan mepä olemme vain käskyläitä lain julman; nimi hyveen, johon tulee halvemman pyrkiä, on kuuliaisuus.
BUTTLER.
Valtaanne ahdast' älkää pahoitelko!
Vapaus suuri, suuret hairahdukset;
velvollisuuden kaita tie on varma.
GORDON. Siis kaikkiko on hänet jättäneet? Tuhanten onnen hän on perustanut, luonteeltaan oli kuninkaallinen, kätensä aulis oli antamaan — (Heittäen syrjäsilmäyksen Buttleriin.) Tomusta hän on monta poiminut ja kohottanut maineeseen ja arvoon, mut ostanut ei siten ystävää, ei ainoaakaan hädäss' uskollista!
BUTTLER.
Häll' yksi[111] täss' on, jota tuskin toivoi.