(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen ja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)
maavouti silloin tuli vastahani, hän yksin mua yksinäistä vastaan, mies miestä vastaan, meidän alla syvyys. Ja kun hän huomas minut, tunsi minut, min vähää ennen syystä pienestä hän oli ankarasti sakottanut, ja näki astuvan mun asein uljain vastaansa, silloin kalpeni hän, notkui poloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli hän vuoriseinän varaan vajoomassa; mun tuli surku häntä, säädyllisnä luo astuin, lausuin: Minä oon se, herra. Mut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään, kädellä viittas vaan mun vaikenemaan, pois käymään. Menin, löysin saattonsa.
HEDWIG.
Vavissut on hän eessäsi, voi sua!
Sa olet nähnyt hänet heikkona,
sit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.
TELL.
Siks vältän häntä, hän ei etsi mua.
HEDWIG.
Vain tänään pois jää! Mene metsälle!
TELL.
Mik' on sun?
HEDWIG.
Tuska on mun. Jää'ös pois!
TELL.
Miks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?
HEDWIG.
Kun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!
TELL.
Luvannut olen, rakas vaimo, tulla.