WALTER FÜRST (syrjässä Melchtalille, joka tuskin voi hillitä kärsimättömyyttään). Ma teitä pyydän, tyynnä pysykää!
BERTA (maavoudille). Tää kylläks olkoon, herra! Luonnotonta noin leikkiä on isän tuskan kanssa. Miesparka tää vaikk' oiskin vikapää vuoks syynsä pienen kuolemaan, hän on nyt tuta saanut kuolon kymmenkerran. Kotiinsa päästäkää hän koskematta, hän oppinut on teidät tuntemaan; tään hetken hän ja lastenlapset muistaa.
GESSLER. Avatkaa kuja! Hei, miks vitkastelet? Oot kuoloon vikapää, sun tappaa voin ja katso, armollisna kohtalosi käteesi omaan taidokkaasen lasken. Kovuutt' ei valittaa voi tuomion, ken tehdään onnen oman mestariksi. Tarkalla kerskut silmälläs. Nyt näytä siis taitees, on sen aika, joutsimies! Lie maalis arvokas, lie palkkas suuri. Osata taulun mustaan pilkkuun, sen voi muutkin. Mestari on mielestäni vain se, ken varma ain on taidostaan ja jonk' ei sydän kättä, silmää häiri.
WALTER FÜRST (heittäytyen hänen eteensä polvilleen). Maavouti, korkeutenne tunnemme; mut armon suokaa oikeudesta käydä! Puol' omaisuudestani ottakaa ja kaikki, kauhulta jos säästyy isä.
WALTER TELL. Miks, vaari, palvot pahaa miestä tuota? Miss' on mun seistävä? En pelkää. Isä linnunkin lennostansa ampuu, ei erehdy nuoli poveen poian oman.
STAUFFACHER. Maavouti, liikuta teit' eikö tämä laps syytön?
RÖSSELMANN. Muistakaa, on Herra, joka tilille teidät teoistanne vaatii!
GESSLER (osoittaen poikaa).
Hän sidottakoon tuohon niinipuuhun.
WALTER TELL. Sitoa? Miks? Ma vapaa olla tahdon. Kuin lammas hiljaa oon, en hievahda, mut jos mun sidotte en kärsi sitä, siteitä vastaan raivoan ja riehun.
RUDOLF HARRAS.
Sitoa silmäsi vain salli, poika!