RUDENZ. Puhua tahdon, tohdin. Kunnia kuninkaan mulle pyhä on; mut vihaa herättää moinen hallitus. Ei tahto se kuninkaan, voin väittää, ansainnut julmuutta moist' ei kansani, ei teillä valtuutta siihen.
GESSLER.
Haa, te rohkenette!
RUDENZ. Vait ollen katsoin kaikki pahat työnne; näkevän silmäni ma suljin kiinni ja sydämeni täyden, suuttuneen poveeni alas painoin. Voi en enää nyt vaieta, se petos oisi vastaan isäini maata sekä keisaria.
BERTA (heittäytyy hänen ja maavoudin väliin).
Ah, raivoavaa vielä raivostatte!
RUDENZ. Ma jätin kansani ja heimon, suvun, vereni, kaikki luonnon siteet katkoin vain teihin liittyäkseni; ma luulin etua kaikkein eespäin vieväni, kun valtaa keisarin ma vahvistin. Nyt side silmiltäni putoo; kauhuin syvyyden reunalla nään itseni; mun vapaan järkeni te harhautitte ja suoran sydämeni; maani olin parasta tarkoittain ma syöstä turmaan.
GESSLER.
Tätäkö herrallesi tohdit haastaa?
RUDENZ. Te ette, keisari on herrani. Kuin te, ma vapaaks synnyin, vertaisenne ritarihyveiss' olen. Mut jos ette nimessä keisarin nyt seisois täällä, mi mulle pyhä on myös herjattuna, heittäisin hansikkain, vaatisin ritaritavan mukaan teiltä vastuun. Niin, ratsaillenne viitatkaa; en seiso kuin nuo täss' suojatonna; (Osoittaa kansaa.) mull' on miekka, ja ken mua koskee —
STAUFFACHER (huutaa).
Putos omena!
(Sillä aikaa kuin kaikki ovat kääntyneet tännepäin ja Berta heittäytynyt Rudenzin ja maavoudin väliin, on Tell ampunut nuolensa.)
RÖSSELMANN.
Laps elää!