Herra von Weissenbach meni ulos ja pyysi miesten heti kantamaan kirstun ylös neidin kammariin. Roosa jäi huoneesen ja heti, kun isä oli sulkenut oven jälkeensä, tulvivat kyyneleet hänen silmistään. Mitä oli hän tehnyt, että kreivi voi hänelle niin kirjoittaa, näillä kohteliailla, taidollisesti oi'aistuilla lauseilla? Miksi täytyi hänen matkustaa, juuri nyt lähteä matkalle? Eilen ei hän vielä ollut tietänyt mitään noista tärkeistä toimista. Oi, selväähän oli, että kreivi tahtoi karttaa häntä, väistyä pois hänen seutuviltaan: hänen!
Nuoren tyttösen kasvot punastuivat loukatusta ylpeydestä. Pitkillä askelilla käveli hän edestakaisin huoneessa. Hänen rintansa kohoeli; hänen silmänsä säteilivät kulmakarvojen takana, joissa vielä riippui kyyneliä. Hän kuuli askelia yllänsä. Kirstua vietiin hänen kammariinsa; hän ei tahtonut sitä, ei mitenkään. Hän kiiruhti ylös. Kello oli juuri otettu kirstusta ja pantu pöydälle.
"Se ei sovi ollenkaan tänne", sanoi hän. "Sinulla on makuukammarissasi niin paljon vanhoja huonekaluja, isäseni ja kello näyttäisi varsin komealta veistokuvilla koristetun pesukaapin päällä. Sitä paitsi tarvitset sinä kellon, jolla on hiljainen lyönti, kuten tällä, ettei se sinua herätä heti nukuttuasi, kuten tuo suuri Schwarzwaldilainen, joka nyt on sinulla".
Roosa ei antanut perää ja herra von Weissenbach oli aivan onnellinen, kun hän ei pitänyt kreivin lahjaa sen suuremmassa arvossa. Kello vietiin hänen makuuhuoneesensa. Hän iloitsi tosiaankin, nähdessään tuon komean taideteoksen vastapäätä vuodettansa. Olipa kumminkin kreivi oivallisen tarkkaavainen, kun hän valitsi semmoisen kalun, jonka tiesi isääkin miellyttävän. Varsin oivallinen kapine vanhoista hyvistä ajoista. Tosin, tosin on aina kevytmielistä erota muinaisjäännöksestä, joka on enemmän kuin puolitoista vuosisataa ollut suvun omaisuutena. "Eikö niin, Roosa?"
Mutta Roosa oli jo lähtenyt huoneesta luultavasti käskemään kirstun tuojia kyökkiin suurukselle.
Vaikka tuo uhkaava myrsky oli näennäisesti mennyt onnellisesti ohi, eivät mielet kuitenkaan tahtoneet kirkastua paremmin kuin ilmakaan, joka pysyi koko päivän kylmänä, pilvisenä ja sateisena. Olipa oikea lohdutus, kun Lengsfeldin pastori tuli illan suussa yksivaljakollaan, pelaamaan tavallisuuden mukaan korttia herra von Weissenbachin kanssa. Roosa kohteli tänä iltana ensikerran vähän kohteliaammin pastoria. Ystävällisyytensä meni niinkin pitkälle, että hän soitti hänen pyynnöstään erään koraalin, jolle hän tahtoi antaa nuotiksi erään sepittämänsä kirkkolaulun. Pastori kiitteli niin paljon, että se Roosasta oli liiallista ja sopimatonta. Lähtiessään tarjosi hän hänelle kätensä, mitä hän tähän saakka ei ollut vielä koskaan uskaltanut tehdä, ja puristi hoikkia sormia, jotka vähän hidastellen tulivat hänen käteensä, niin kovasti, että Roosalla oli kyllin syytä katua alentaumistaan. Kotimatkalla käyttäytyi hän varsin kummallisesti, polki kiivaasti jalkojaan, maiskutteli kieltään, lauleli ja osoitti muita hyvin kiihtyneen mielen merkkiä, niin että renki rupesi epäilemään herra pastorin juoneen liian paljon.
Seuraavana iltana uudisti pastori käyntinsä. Vaikka Roosa ei ollut milloinkaan voinut kärsiä häntä, niin oli se tänä iltana aivan mahdotonta. Hänen karkea äänensä kuului niin lakkaamatta, että Roosasta tuntui oikein sydämmeen saakka pahalta, vaikka hän koettikin olla hänen lörpötyksiään huomaamatta. Hän meni sentähden teen juotua, kun herrat alottivat korttipelinsä, viereiseen asuinkammariin, istuutui pianon eteen ja alkoi soittaa. Huoneessa ei ollut yhtään tulta; ovi toiseen kammariin oli auki. Roosa kuuli korttien rapinan ja puolinaiset muistutukset, joita pelaajat tekivät pelin vaihdoksista. Kohta ei hän kuullut enää niitäkään. Sormien hiljaa kiidellessä koskettimilla, liihoitteli hänen sielunsa suloisten sävelten kanssa rakkauden, ilon ja rauhan kauniisen maailmaan. Siellä ei puhaltanut syksytuuli puolipaljaissa lehmuksissa; sininen iltaruskon kultaama meri vieritteli siellä keveitä laineitaan rantaan, mihin hopealähteet lirisivät varjoisista metsistä kalliovuorien välitse. Hän seisoi rannalla ja näki auringon sukeltavan mereen ja kultatähtien pilkuttavan ruusupunaisella taivaalla. Oli niin kaunista, mutta niin yksinäistä. Ja silloin tuli "hän" puiden välistä, uneksien, allapäin aivan hänen eteensä asti. Hän nosti päänsä ja katsoi häneen niin lempeillä, niin sanomattoman lempeillä silmillä, ja juuri sentähden sanoi hän: "sinä olet kaikkien muiden kaltainen, sinä rakastat vaan itseäsi! — Ja niin sanot sinä, sinä, Roosa! — Miksi en minä sitä sanoisi yhtä hyvin kuin muut? — Kun sinä paremmin tiedät, kun sinä voisit, sinun pitäisi paremmin tietää; kun —"
Nyt katosi kaunis kuvastus; nimi, joka ajoi veren sydämmeen — "hänen" nimensä oli sattunut hänen korvaansa. Tahtomattaankin soitteli hän hiljemmin kuin tähän asti ja kumminkin tiesi hän vielä vähemmin, mitä hän soitti.
"Keltä olette sen kuulleet?"
"Eräältä, joka hänet eilen illalla omin silmin on nähnyt Fichtenauissa. Häntä oli jo kahdeksan päivää sinne odotettu. Todistajani on luotettava. Koko seutu on iloissaan; no, no, sehän onkin luonnollista. Korkeasukuinen kreivi tulee viisi peninkulmaa maata myöten esittääkseen itsensä valitsijoilleen setä räätälille ja setä sormikassepälle; semmoistahan ei toki olekaan joka päivä".