"Ja te — te — mutta sehän on aivan mahdotonta! — Luuletteko te tosiaankin kreivin menevän vastustajain puolelle?"
"Päinvastoin luulen minä vastapuolueen menevän kohta hänen puolelleen; kreivin varoissa oleva mieshän tulee kohta semmoisten toisista enemmän tai vähemmän riippuvain ihmisten piirissä keskipisteeksi. Se on paha seikka; me joudumme sen kautta kaikki omituiseen pulaan, ennen muita luonnollisesti minä; mutta tekin, arvoisa herra, ja luultavasti myös armollinen neitikin. Minä surkuttelen sydämmestäni teitä kumpaakin! Antakaa anteeksi, minä löin herttaa".
Peli jatkui; Roosan kädet vaipuivat koskettimilta syliin; kaunis pää taipui eteenpäin ja kuumia kyyneleitä valui silmistä. "Siinä se nyt on. Hän on tehnyt, minkä hän hyvin tiesi auttamattomasti sotkevan hänen ja isäni välin, jopa kokonaan rikkovankin. Mikä saattoi hänet siihen? mikä saattoi hänet juuri nyt sitä tekemään? juuri nyt, kun — oliko se ylpeyttä? oliko se itsepäisyyttä? oliko se — niin, mutta miksi, oltuaan eilen niin hyvä, niin lempeä minua kohtaan, puhuttuaan niin minulle? mitä olenkaan tehnyt, että kaikki nyt kerrassaan niin muuttui? mitä olen tehnyt? mitä sanonut? — minä en käsitä".
Roosa ei itkenyt enää. Synkeämielisesti katsoa tuijotti hän eteensä. Koko elämä oli hämärä, kamala arvoitus, ja hänen oli tämä arvoitus ratkaistava. Miten yksinäiseksi, miten hylätyksi tunsi hän itsensä! Tuolla kulki mies, jota hän rakasti, omia kunnianhimoisia polkujansa; tuolla istui isänsä lyöden korttia ja sopivilla väliajoilla keskustellen miehen kanssa, joka halveksi hänen tytärtänsä, hänen tyttärensä kohtaloa!
Kovemmin kohisi yötuuli lehmuksissa. Huoneiden takana puiston puissa asuskelevat varikset raakkuivat käreämmin ja hätäisemmin. Roosa ajatteli tuota kirkasta aamua ja sitä paikkaa, jossa hän oli hänet ensikerran nähnyt ja jota hän siitä saakka oli kunnioittanut ja rakastanut kuin jotakin pyhyyttä, miten se nyt oli aivan suojatta rajun yön vallassa. Se oli hänen elämänsä kuva; lyhyt kirkas hetki, jonka synkkä yö heti peittää, kiiltävä hämähäkin lanka, jonka myrsky puhaltaa pois! "Ajattelinpa tulevaisuutta iloisemmaksi; mutta tulkoonpa mimmoisena hyvänsä, se on löytävä minut itseni arvoiseksi".
Nelistäen lähenevän hevosen kavioin lyönti saattoi Roosan säikähtämään. Hän tunsi lentävien kavioin nopean ja keveän tahdin — miten usein olikaan hän tätä musiikkia odotellut — se on kreivi! Niinpä hän ei toki olekaan matkustanut; kuinka hän muutoin jo näin kohta voisi olla täällä!
Hän oli noussut tuolilta ja seisoi vavisten, nojaten kädellään pianoon, voimatta liikahtaa tai äännähtää. Hän kuuli portin ovea avattavan ja jalustimen kilinän porttiin; sitte hevoiskenkäin kalkkeen pihakivien yli talliin, hänen nopean käyntinsä ikkunain alatse ja portaita myöten ylös. — Soitto suljetulla ovella! "Kukahan siinä vielä on, Roosa?" kysyi isä. — "Minä luulen, kreivi", sanoi Roosa kaikki voimansa kooten. "No sepä olisi!" sanoi pastori, "näin myöhäänkö? Vastahan sentään kello onkin puoli yhdeksän; miten pikaan aika kuluukin teidän luonanne! Mutta minun on jo lähdettävä; huommenna on minulla koulujen tarkastukset Bolaussa ja Gommernissa. Siellä on oltava ajoissa saapuvilla".
Pastori ei kuunnellut herra von Weissenbachin tavattoman kiivaita estelemisiä. Hänestä näytti olevan erittäin tärkeätä olla jo lähtemässä kreivin huoneesen astuessa; ja tosiaankin oli hänellä jo hattu ja mustat sormikkaat kädessä, kun Wengel avasi oven kreiville.
"Siinä susi, missä mainitaan! Juuri äsken puhelin armollisen herrasväen kanssa teistä, herra kreivi. Olen hyvin iloinen nähdessäni teidän niin pian palanneen, vaikka tie onkin huono. Mutta sepä muistuttaa minulle, etten saa kauemmin viipyä. Jumalan haltuun, kunnioitettu herra von Weissenbach! armollinen neitiseni — herra kreivi, teidän nöyrin palvelijanne!"
Näin puhellen ja tehden monta kömpelöä kumarrusta, tunkeusi pastori tuskin sisään ehtineen kreivin ohitse ulos ovesta.