32.
Minä vastustan, sanottakoon se vielä kerran, fanaatikon yhdistämistä lunastajan tyyppiin: sana impérieux, jota Renan on käyttänyt, peruuttaa jo yksin tyypin. "Hyvä sanoma" on juuri siinä, että ei enää ole olemassa vastakohtia; taivaanvaltakunta kuuluu lapsille; usko, joka täällä ilmenee, ei ole mikään taistelemalla saavutettu usko, — se on täällä, se on alusta alkaen, se on ikäänkuin takaisin henkisyyteen vetäytynyt lapsellisuus. Myöhästynyt ja organismissa kehittymätön mieskuntoisuus sukurappeutumisen seurausilmiönä ei ole ainakaan fysioloogeille tuntematon. — Sellainen usko ei vihaa, ei moiti, ei puolusta itseään: se ei kanna miekkaa, se ei lainkaan aavista, missä määrässä se kerran on voiva hajoittaa. Se ei todista itseään, ei ihmetöillä eikä palkalla ja lupauksella, ei edes "sanalla": se on joka hetki itse oma ihmetyönsä, oma palkkansa, oma todistuksensa, oma "jumalan valtakuntansa". Tämä usko ei myöskään muodostu sanoiksi — se elää, se puolustaa itseään kaavoja vastaan. Tosin määrää satunnainen ympäristö, kieli, esikuva määrätyn alan käsitteitä: ensimäinen kristinusko käsittelee ainoastaan juutalais-seemiläisiä käsitteitä (— syöminen ja juominen ehtoollisessa kuuluu tähän, tämä kirkon, kuten kaiken juutalaisen, niin häpeällisesti väärinkäyttämä käsite). Mutta kavahdettakoon, ettei siinä nähdä enempää kuin merkkipuhe, semiotiikka, tilaisuus vertauskuviin. Juuri se, ettei yhtään sanaa oteta sanan mukaan, on ensi ehto, että tämä antirealisti yleensä voi puhua. Intialaisten joukossa hän olisi käyttänyt Sankhyam-käsitteitä, kiinalaisten keskuudessa Laotsen — tuntematta niissä mitään eroavaisuutta. — Jeesusta voisi, jonkunlaisella suvaitsevaisuudella ilmaisumuodossa, kutsua "vapaaksi hengeksi" — hän jättää huomioon ottamatta kaiken kiinteän: sana surmaa, kaikki mikä on kiinteää, surmaa. Käsite, kokemus "elämä", jollaisena hän sen tuntee, vastustaa hänessä sanan, kaavan, säännön, uskon, dogmin jokaista lajia. Hän puhuu vain sisimmästä: "elämä" tai "totuus" tai "valo" ovat hänen sanojaan sisimmästä, — kaikella muulla, koko todellisuudella, koko luonnolla, itse kielellä on hänelle vain merkin, vertauksen arvo. — Tässä kohdassa ei saa erehtyä, niin suuri kuin se houkutus onkin, joka on kristillisessä, s.o. kirkollisessa ennakkoluulossa: sellainen symboliikka par excellence on ulkopuolella kaikkea uskontoa, kaikkia kultuurikäsitteitä, kaikkea historiaa, kaikkea luonnontiedettä, kaikkea maailmankokemusta, kaikkia tietoja, kaikkea politiikkaa, kaikkea psykologiaa, kaikkia kirjoja, kaikkea taidetta — hänen "tietämisensä" on juuri puhdas hulluus sen suhteen, että on olemassa jotakin sellaista. Kultuuria hän ei tunne edes huhujen kautta, hänen ei tarvitse taistella sitä vastaan, — hän ei kiellä sitä… Sama koskee valtiota, koko yhteiskunnallista järjestystä, työtä, sotaa, hänellä ei ole milloinkaan ollut syytä kieltää "maailmaa", hän ei ole milloinkaan aavistanut kirkollista käsitettä "maailma"… Kieltäminen juuri on hänelle täydellinen mahdottomuus. Samoin häneltä puuttuu dialektiikkaa, hänellä ei ole käsitystäkään siitä, että "usko", "totuus" voitaisiin todistaa syillä (— sen todistuksia ovat sisäiset "valot", sisäiset haluntunteet ja itsensämyöntäminen, pelkkiä "voiman todistuksia" —). Sellainen oppi ei voikaan vastustaa, se ei lainkaan ymmärrä, että on olemassa, että voi olla olemassa toisia oppeja, se ei kykene kuvittelemaan vastakkaista mielipidettä… Missä se tapaa sen, on se syvimmällä myötätunnolla sureva "sokeutta" — sillä se näkee "valon" —, mutta ei ole tekevä mitään vastustusta…
33.
"Evankeliumin" koko psykologiasta puuttuu käsite syyllisyys ja rangaistus; samoin käsite palkka. "Synti", jokainen välimatkasuhde jumalan ja ihmisen välillä on poistettu, — tämä juuri on "iloinen sanoma". Autuutta ei luvata, sitä ei solmita ehtoihin: se on ainoa realiteetti-jäännös, puhuaksemme siitä, on merkkiä…
Sellaisen tilan seuraus projiseerautuu uuteen käytäntöön, varsinaiseen evankeeliseen käytäntöön. Ei "usko" tee kristittyä muita erilaiseksi: kristitty toimii, hän erottaa itsensä muista toisella menettelytavalla. Senkautta, että hän ei tee vastarintaa sanoilla eikä sydämessään sille, joka tekee hänelle pahaa. Senkautta, että hän ei tee mitään eroa vieraan ja kotimaisen välillä, juutalaisen ja ei-juutalaisen välillä ("lähimmäinen" on oikeastaan samanuskoinen, juutalainen). Että hän ei suutu kehenkään, ei halveksi ketään. Että hän ei jätä milloinkaan asiaansa tuomioistuimen ratkaistavaksi ("älkää vannoko"). Että hän ei missään olosuhteissa, ei edes silloin, kun on todistettu aviovaimon uskottomuus, eroa vaimostaan. — Kaikki oikeastaan samaa päätelmää, kaikki saman vaiston seurauksia. —
Lunastajan elämä ei ollut mitään muuta kuin tätä käytäntöä, — hänen kuolemansa ei myöskään ollut muuta… Hän ei tarvinnut enää mitään kaavoja, mitään juhlamenoja kanssakäymiseen jumalan kanssa — ei edes rukousta. Hän on jättänyt pois laskusta koko juutalaisen katumus- ja sovitusopin; hän tietää, kuinka yksin on elämän käytäntö, mitenkä tuntee itsensä "jumalalliseksi", "autuaaksi", "evankeeliseksi", joka hetki "jumalan lapseksi". Ei "katumus", ei "rukous anteeksiantamuksesta" ole teitä jumalan tykö: evankeelinen käytäntö yksin johtaa jumalan luo, se on juuri "jumala". — Evankeliumilla oli poistettu juutalaiset käsitteet "synti", "syntien anteeksiantamus", "usko", "lunastus uskon kautta", — koko juutalainen kirkko-oppi oli kielletty "iloisessa sanomassa".
Syvä vaisto siitä, kuinka tulee elää tunteakseen "olevansa taivaassa", tunteakseen itsensä "iankaikkiseksi", tunne siitä, että ei missään muussa tilassa suinkaan tunne "olevansa taivaassa": tämä yksin on "lunastuksen" psykolooginen realiteetti. Uusi muutos, ei uusi usko…
34.
Jos minä ymmärrän mitään tästä suuresta symbolistista, niin se on, että hän piti vain sisäisiä realiteetteja realiteetteina, "totuuksina", — että hän käsitti loput, kaiken mikä koski luontoa, aikaa, paikkaa, historiaa, vain merkkeinä, tilaisuutena vertauksiin. Käsite "ihmisen poika" ei ole konkreettinen persona, joka kuuluu historiaan, se ei ole mikään yksityinen, ainoastaan kerran sattuva, vaan "iankaikkinen" todenperäisyys, aikakäsitteestä vapautettu psykolooginen symbooli. Tämä sama koskee vielä kerran, ja korkeimmassa merkityksessä, tämän tyypillisen symbolistin jumalaa, "jumalan valtakuntaa", "taivaanvaltakuntaa", oikeutta olla "jumalan lapsi". Mikään ei ole epäkristillisempää kuin kirkolliset kruditeetit jumalasta personana, "jumalan valtakunnasta", joka tulee, tuonpuolisesta "taivaanvaltakunnasta", "jumalan pojasta", kolminaisuuden toisesta persoonasta. Tämä kaikki on — suotakoon lausetapa anteeksi — nyrkki vasten evankeliumin silmiä — oi, mitä silmiä!: — maailmanhistoriallinen kynismi symboolin pilkkaamisessa… Onhan käsillä, mitä merkillä "isä" ja "poika" tarkoitetaan — vaikka ei jokaisen käsillä, myönnän sen kyllä: sanalla "poika" ilmaistaan pääsyä kaikkien olioiden tunteeseen täydellisestä kirkastuksesta (autuus), ja sanalla "isä" itse tätä tunnetta, iankaikkisuus-, täydellistymistunnetta. — Häpeän muistaa sitä, mitä kirkko on tehnyt tästä symbolismista: eikö se ole asettanut Amfitryoni-kertomusta kristillisen "uskon" kynnykselle? Ja uskonkappaletta "saastattomasta sikiämisestä" sen lisäksi?… Mutta sillä se on saastuttanut sikiämisen —.
"Taivaanvaltakunta" on eräs sydämen tila — ei mikään "yläpuolella maata" oleva tai "kuoleman jälkeen" tuleva. Luonnollisen kuoleman käsite puuttuu kokonaan evankeliumista: kuolema ei ole mikään silta, ei mikään ylimeno, sitä ei ole olemassa, koska se kuuluu kokonaan toiseen, vain silminnähtävään, vain merkiksi kelpaavaan maailmaan. "Kuolinhetki" ei ole mikään kristillinen käsite — "hetkeä", aikaa, fyysillistä elämää ja sen käänteitä ei ole lainkaan olemassa "iloisen sanoman" opettajalle… "Jumalan valtakuntaa" ei odoteta; sillä ei ole mitään eilistä eikä ylihuomista, se ei tule "tuhannessa vuodessa" — se on sydämen kokemus; se on kaikkialla eikä missään…