28.
Aivan toinen asia on, tiesikö hän yleensä tuollaisesta vastakohdasta, — eikö häntä vain käsitetty täksi vastakohdaksi. Ja tässä vasta kosketan lunastajan psykologian probleemia. — Tunnustan, että harvojen kirjojen lukeminen tuottaa minulle sellaisia vaikeuksia kuin evankeliumien. Nämä vaikeudet ovat toisia, kuin ne, joiden osoittamisessa saksalaisen hengen oppinut uteliaisuus on viettänyt yhden unhoittumattomimmista voitoistaan. Siitä on kauan kun minäkin, jokaisen nuoren oppineen lailla, sulatin raffineeratun filoloogin viisaalla hitaudella perinpohjin verrattoman Straussin teoksen. Silloin olin kaksikymmenvuotias: nyt olen liian vakava sellaiseen. Mitä kuuluvat minulle "traditsioonien" ristiriitaisuudet? Kuinka yleensä voidaan kutsua pyhimystaruja "traditsiooniksi!" Pyhimyshistoriat ovat arveluttavinta kirjallisuutta, mitä yleensä on olemassa: sovittaa niihin tieteellinen metoodi, kun muita lähdekirjoja ei ole tarjolla, näyttää minusta olevan alusta alkain tuomittu — vain oppineeksi ajankulukkeeksi…
29.
Lunastajan psykolooginen tyyppi on se, mikä kuuluu minulle. Se voisi sisältyä evankeliumeihin evankeliumeista huolimatta, vaikkakin sitä on typistetty ja kasattu siihen vieraita piirteitä: kuten Fransiscus Assisilaisen tyyppi on säilynyt legendoissa hänestä, huolimatta legendoista, jotka koskevat häntä. Ei totuus siitä, mitä hän teki, mitä hän sanoi, kuinka hän oikeastaan kuoli: vaan kysymys, onko yleensä vielä mahdollista synnyttää hänen tyyppiään, onko se säilynyt "traditsioonissa"? — Kokeet, jotka tunnen, etsiä evankeliumeista sielun tarinaakin, näyttävät minusta todistavan inhoittavaa psykoloogista kevytmielisyyttä. Herra Renan, tämä ilveilijä psykoloogien joukossa, on ottanut avukseen Jeesuksen tyyppiä selittäessään kaksi sopimattominta käsitettä, mitä tähän tarkoitukseen voi olla: käsitteen nero ja käsitteen sankari ("héros"). Jos mikään, niin käsite sankari on epäevankeelista. Juuri kaiken taistelevan, kaikkien taistelutunteiden vastakohta on käynyt täällä vaistoksi: kykenemättömyys vastarintaan käy täällä moraaliksi ("älä seiso pahaa vastaan" on evankeliumien syvin sana, niiden avain eräässä suhteessa), autuus on rauhassa, lempeydessä, kykenemättömyydessä voida olla vihollinen. Mitä merkitsee "iloinen sanoma"? Tosi elämä, iankaikkinen elämä on löydetty — sitä ei luvata, se on täällä, se on teissä: elämänä rakkaudessa, rakkaudessa tinkimättä ja erottamatta, ilman välimatkaa. Jokainen on jumalan lapsi — Jeesus ei vaadi lainkaan mitään erikoista itselleen —, jumalan lapsena on jokainen toisensa arvoinen… Tehdä Jeesuksesta sankari! — Ja minkälainen erhetys onkaan sana "nero"! Koko meidän käsitteellämme, kultuurikäsitteellämme "henki" ei ole siinä maailmassa, missä Jeesus elää, vähintäkään merkitystä. Fysioloogin ankaruudella puhuen, olisi kokonaan toinen sana täällä paremmin paikallaan… Me tunnemme tuntoaistin sairaloisen ärtyisyyden erään tilan, joka silloin kauhistuen pakenee jokaista kosketusta, jokaista tarttumista kiinteään kappaleeseen. Käännettäköön tuollainen fysiolooginen habitus sen viimeisessä logiikassa — vaistovihana kaikkea todellisuutta kohtaan, pakona "käsittämättömään", "tajuamattomaan", vastenmielisyytenä jokaista kaavaa kohtaan, jokaista aika- ja paikkakäsitettä, kaikkea kohtaan, mikä on kiinteää, mikä on tapaa, laitosta, kirkkoa, koteutumisena maailmaan, minne minkäänlainen todellisuus ei enää ulotu, kokonaan "sisälliseen" maailmaan, "tosi"-maailmaan, "iankaikkiseen" maailmaan — "Jumalan valtakunta on teissä"…
30.
Vaistoviha todellisuutta kohtaan: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka ei yleensä enää tahdo tulla "kosketetuksi", koska se tuntee jokaisen kosketuksen liian syvästi.
Kaiken vastenmielisyyden, kaiken vihollisuuden, kaikkien rajojen ja välimatkojen vaistomainen eroittaminen tunteesta: Seuraus äärimmäisestä kyvystä tuntea tuskaa ja ärtyisyyttä, joka tuntee jokaisen vastarinnan, pakon vastarintaan sietämättömänä vastenmielisyytenä, (s.o. vahingollisena, sellaisena, jonka itsesäilytysvaisto kieltää) ja tuntee autuuden (halun) ainoastaan siinä, että ei tee enää vastarintaa, ei kenellekään, ei pahalle eikä pahan olennolle, — rakkauden ainoana, viimeisenä elämismahdollisuutena…
Nämä ovat ne kaksi fysioloogista realiteettia, joiden varassa ja joista lunastusoppi on noussut. Kutsun sitä hedonismin yleväksi edelleenkehittymiseksi kokonaan sairaloisella perustuksella. Sen lähin sukulainen on, vaikkakin kreikkalainen elinvoima ja hermovoima suurena lisänä, epikuurolaisuus, pakanuuden lunastusoppi. Epikur tyypillinen dekadentti: minä vasta hänet tunsin sellaiseksi. — Tuskan pelko, vieläpä äärettömän pienen tuskan — se ei voi päättyä muuhun kuin rakkauden uskontoon…
31.
Olen vastannut ennakolta probleemiin. Edellytyksenä tähän vastaukseen on, että lunastajan tyyppi on säilynyt meille hyvin väärennellyssä muodossa. Tässä väärennyksessä on paljon todennäköisyyttä: sellainen tyyppi ei voisi useista syistä pysyä puhtaana, kokonaisena, lisäyksistä vapaana. Sekä sen ympäristön, jossa tämä vieras olento liikkui, että vielä enemmän ensimäisen kristillisen seurakunnan historian, sen kohtalon, on täytynyt jättää häneen jälkensä: ympäröivien olosuhteiden vastavaikutus lisäsi tyyppiin piirteitä, jotka vasta taistelu ja opinlevittämistarkoitukset selittävät. Tuon kummallisen ja sairaan maailman, minne evankeliumit vievät meidät — maailman, joka on ikäänkuin venäläisestä romaanista otettu ja johon yhteiskunnan hylyt, hermosairaat, lapset ja mielipuolet näyttävät kokoontuvan — on täytynyt tehdä tyyppi kaikissa kohdissa karkeammaksi: vallankin ensimäiset opetuslapset kääntävät omaan kruditeettiinsa kokonaan symboolissa ja epäaistillisuudessa uivan olemassaolon, ennenkuin ymmärtävät mitään siitä, — heille oli tyyppi tarjona vasta sitten kuin se oli muodostettu tutumpiin muotoihin… Profeetta, Messias, tulevainen tuomari, moraaliopettaja, ihmeittentekijä, Johannes kastaja — niin monta tilaisuutta tuntea tyyppi väärin… Ja lopuksi älkäämme väheksikö sitä mikä on ominaista kaikelle suurelle, nimittäin lahkolaisten jumaloimista: se eroittaa jumaloidusta olennosta alkuperäiset, usein tuskallisen vieraat piirteet ja luontoperäiset taipumukset — se ei näe edes niitä. Valitettavasti ei mikään Dostojewski ole elänyt tämän mieltäkiinnittävimmän dekadentin läheisyydessä — tarkoitan joku, joka olisi käsittänyt valtavan viehätyksen tällaisessa ylevyyden, sairauden ja lapsellisuuden sekoituksessa. Viimeinen näkökohta: tyyppi olisi dekadensityyppinä todellakin voinut olla ristiriitaisuuksien moninaisuus ja runsaus: tällainen mahdollisuus ei ole kokonaan poistettu. Ja kuitenkin kieltää kaikki sellaisen otaksuman: juuri traditsiooni olisi siinä tapauksessa ollut merkillisen tarkka ja objektiivinen: meillä on senvuoksi syytä otaksua päinvastaista. Toisinaan ammottaa ristiriita vuori-, meri- ja kenttäsaarnaajan välillä, jonka hahmo on miellyttävä kuin Buddha hyvin vähän intialaisella maaperällä, ja ryntäysfanaatikon, teoloogien ja pappien verivihollisen, jonka Renanin häijyys on ihannoinut "ivan suureksi mestariksi". Omasta puolestani en epäile, että tuo runsas määrä sappea (ja vieläpä espritä) vasta kiihoitetusta kristillisestä propagandasta on siirtynyt mestarin tyyppiin: tunnetaanhan kylliksi kaikkien lahkolaisten empimättömyys, kun he tahtovat mestaristaan tehdä apologiansa. Kun ensimäinen seurakunta tarvitsi tuomitsevaa, riitelevää, ärtyisää ja ilkeän viisastelevaa teoloogia, teoloogeja vastaan, loi se itselleen "jumalansa" tarpeensa mukaiseksi: kuten se myös empimättä asetti hänen suuhunsa nämä kokonaan epäevankeeliset käsitteet, joita ilman se nyt ei voinut olla, "takaisintulo", "viimeinen tuomio", kaikenlaisia ajallisia toiveita ja lupauksia. —