35.

Tämä "iloinen sanansaattaja" kuoli kuten hän eli, kuten hän opetti — ei "lunastaakseen ihmiset", vaan näyttääkseen, kuinka tulee elää. Se on käytäntö, minkä hän jätti ihmiskunnalle: hänen menettelynsä tuomarien edessä, vartiain edessä, syyttäjien ja kaiken pilkan ja ivan edessä, — hänen menettelynsä ristillä. Hän ei tee vastarintaa, hän ei puolusta oikeuttaan, hän ei ota askeltakaan, joka torjuisi äärimmäisen hänestä, päinvastoin, hän vaatii sitä… Ja hän rukoilee, hän kärsii, hän rakastaa niiden kanssa, niissä, jotka tekevät hänelle pahaa… Ei puolustaa itseään, ei vihastua, ei vaatia edesvastuuseen… Ei edes seisoa pahaa vastaan, — rakastaa sitä…

36.

Vasta meillä, meillä vapautuneilla hengillä, on edellytys ymmärtää, mitä yhdeksäntoista vuosisataa on väärinymmärtänyt, — meillä on se vaistoksi ja intohimoksi käynyt rehellisyys, joka vastustaa "pyhää valhetta" enemmän kuin mitään muuta valhetta… On oltu äärettömän kaukana meidän rakastavasta ja varovaisesta puolueettomuudestamme, tästä hengen kurista, jonka kautta niin vieraiden, niin arkojen asioiden arvaaminen käy mahdolliseksi: on alati, häpeämättömällä itsekkäisyydellä, tahdottu niistä vain omaa etua, evankeliumin vastakohdasta on rakennettu kirkko…

Ken etsisi merkkiä siitä, että irooninen jumaluus johtaa lankoja suuren maailmanpelin takana, hän ei saisi luulolleen pienintäkään tukea siitä äärettömästä kysymysmerkistä, jonka nimi on kristinoppi. Että ihmiskunta on polvillaan evankeliumin synnyn, tarkoituksen, oikeuden vastakohdan edessä, että se "kirkko" käsitteessä on julistanut pyhäksi juuri sen, minkä "iloinen sanansaattaja" tunsi olevan allaan, takanaan — turhaan etsitään maailmanhistoriallisen ironian suurempaa muotoa —

37.

Meidän aikamme on ylpeä historiallisesta aististaan: kuinka se on voinut pitää uskottavana sellaista mielettömyyttä, että karkea ihmeentekijä ja lunastajataru olisi kristinopin alku, — ja että kaikki henkinen ja symboolinen olisi vasta myöhempää kehitystä? Päinvastoin: kristinopin historia ristinkuolemasta saakka — on askel askeleelta alkuperäisen symbolismin yhä karkeamman väärinymmärtämisen historiaa. Sitä mukaan kuin kristinoppi levisi yhä laajempien, yhä raaempien joukkojen keskuuteen, joilta puuttui yhä enemmän niitä edellytyksiä, jotka olivat synnyttäneet sen, kävi välttämättömämmäksi tehdä kristinoppi alhaiseksi, raa'aksi, — se on niellyt imperium Romanumin kaikkien maanalaisten kulttien oppeja ja juhlamenoja, se on niellyt sairaan järjen kaikkien ilmestysten mielettömyyden. Kristinopin kohtalo on siinä välttämättömyydessä, että itse sen uskon täytyi tulla niin sairaaksi, niin alhaiseksi ja jokapäiväiseksi kuin ne tarpeet, joita se oli aiottu tyydyttämään. Kirkkona kokoontuu sairas barbaria viimein vallaksi, — kirkko, tämä verivihollisuuden muoto kaikkea rehellisyyttä kohtaan, jokaista sielun korkeutta kohtaan, jokaista hengen kuria kohtaan, jokaista rohkeamielistä ja lempeää ihmisyyttä kohtaan. — Kristilliset ja ylhäiset arvot: vasta me, me vapautuneet henget, olemme jälleen luoneet esiin vastakohdan niissä, suurimman arvovastakohdan, mitä on olemassa! —

38.

— Tässä kohdassa en voi olla huokaamatta. On päiviä, jolloin minut valtaa tunne, mustempi kuin mustin alakuloisuus — ihmisen halveksiminen. Ja jotta ei olisi epäilyäkään siitä, mitä minä halveksin, ketä minä halveksin: nykyajan ihmistä, ihmistä, jonka aikalainen minä valitettavasti kyllä olen. Nykyajan ihminen — minä tukehdun hänen saastaisesta hengityksestään… Menneisyyttä kohtaan minä tunnen, kuten kaikki tietäväiset, suurta suvaitsevaisuutta, s.o. ylevämielistä itseni hillitsemistä: synkällä varovaisuudella minä kuljen läpi vuosituhansien hourujenhuonemaailman, kutsuttakoonpa sitä nyt "kristinopiksi", "kristilliseksi uskoksi" tai "kristilliseksi kirkoksi", minä varon asettamasta ihmiskuntaa edesvastuuseen sen henkisistä sairauksista. Mutta minun tunteeni muuttuu yht'äkkiä, tunkeutuu esiin, heti kun astun uudempaan aikaan, meidän aikaamme. Meidän aikamme on tietäväinen… Mikä ennen oli vain sairasta, se on nyt käynyt säädyttömäksi, — on säädytöntä nykyään olla kristitty. Ja tässä alkaa minun inhoni. Katselen ympärilleni: ei sanaakaan ole enää siitä jäljellä, mikä muinoin oli "totuutta", me emme siedä edes enää papin puhuvankaan "totuudesta". Siivoimmillakin rehellisyyden vaatimuksilla täytyy tänään tietää, että teoloogi, pappi, paavi jokaisessa lauseessaan valhettelee, eikä vain erehdy, — että hänen vallassaan ei enää ole valhetella "viattomuudesta", "tietämättömyydestä". Pappi tietää, yhtä hyvin kuin joku toinenkin, että ei enää ole "jumalaa", ei "syntistä", ei "lunastajaa", — että "vapaa tahto", "siveellinen maailmanjärjestys" ovat valhetta: — vakavuus, hengen syvä itsensävoittaminen ei salli enää kenenkään olla tästä tietämätön… Kaikki kirkon käsitteet tunnetaan sellaisiksi kuin ne ovat: ilkeimpänä vääristelynä mitä on olemassa, tarkoituksella tehdä luonto, luonnonarvot arvottomaksi; pappi itse tunnetaan sellaiseksi kuin hän on: vaarallisimpana loislajina, elämän varsinaisena myrkkyhämähäkkinä… Me tiedämme, meidän omatuntomme tietää tänään, — minkä arvoisia nuo papin ja kirkon kauhistuttavat keksinnöt ovat, mikä arvo niille on annettava, keksinnöille, joilla on saavutettu tuo ihmiskunnan iljettävä itsesaastutustila, joka voi tehdä sen näkemisen inhoittavaksi — käsitteet "tuollapuolen", "viimeinen tuomio", "sielun kuolemattomuus", "sielu" itse ovat kidutuskoneita, ovat järjestelmällistä julmuuksia, joiden avulla pappi tuli herraksi, jäi herraksi… Jokainen tietää sen: ja siitä huolimatta jää kaikki entiselleen. Minne on joutunut siivouden, itsekunnioituksen viimeinen tunne, kun valtiomiehemmekin, muutoin hyvin ennakkoluulottomat ihmiset ja kauttaaltaan toiminnan antikristukset, kutsuvat itseään vielä tänään kristityiksi ja käyvät ehtoollisella?… Ruhtinas hallituksensa etunenässä, loistavana kansansa itsetunnon ja itseylpeyden ilmaisuna, — mutta häpeämättä tunnustaa itsensä kristityksi!… Kenenkä sitten kristinoppi kieltää? Mitä se kutsuu "maailmaksi"? Olla sotamies, olla tuomari, olla isänmaanystävä; itsensäpuolustaja; pitää kunniastaan; tahtoa omaa parastaan; olla ylpeä… Jokaisen hetken vaatima yritteliäisyys, jokainen vaisto, jokainen toiminnaksi muuttuva arvioiminen on tänään antikristillistä: minkälainen valheellisuuden epäsikiö onkaan nykyajan ihminen, kun hän siitä huolimatta ei häpeä vielä olla kristitty! —

39.