— Minä palaan takaisin, kerron kristinopin oikean historian. Jo sana "kristinusko" on väärinkäsitys oikeastaan on ollut vain yksi ainoa kristitty, ja hän kuoli ristillä. "Evankeliumi" kuoli ristillä. Tästä hetkestä lähtien on kaikki, mitä evankeliumiksi kutsutaan, ainoastaan sen vastakohta, mitä hän elämällään julisti: "huono sanoma", dysangelium. On väärää aina mielettömyyteen saakka, jos "uskossa", esim. uskossa Kristuksen lunastukseen nähdään kristityn tunnusmerkki: vain kristillinen käytäntö, samallainen elämä kuin hänen, joka kuoli ristillä, on kristillistä… Vielä tänään on sellainen elämä mahdollinen, vieläpä muutamille ihmisille välttämätön: oikea, alkuperäinen kristinoppi on oleva mahdollinen kaikkina aikoina… Ei usko, vaan tekeminen, ennen kaikkea jättää paljon tekemättä, toinen oleminen… Tietoinen tila, jokin usko, jonkin totena pitäminen esimerkiksi — jokainen psykoloogi tietää sen — ovat täydellisesti merkityksettömiä ja toisarvoisia vaistojen arvoon verrattuina: ankarammin puhuen on koko käsite henkinen vaikutin väärä. Supistaa kristittynä olemisen, kristillisyyden jonkin todeksi uskomiseen, puhtaaksi itsetietoisuusilmiöksi, on kristillisyyden kieltämistä. Itse asiassa ei ole ollut yhtään kristittyä. "Kristitty", hän, jota kaksi vuosituhatta on kutsuttu kristityksi, on vain psykolooginen itsensäväärinymmärtäminen. Tarkemmin katsellen hallitsivat hänessä, kaikesta "uskosta" huolimatta, vain vaistot — ja mitkä vaistot! — "Usko" oli kaikkina aikoina, esimerkiksi Lutherilla, vain verho, tekosyy, esirippu, jonka takana vaistot pitivät peliään, — viisas sokeus muutamien vaistojen herraudesta… "Usko" — olen kutsunut sitä jo varsinaiseksi kristilliseksi viisaudeksi, — alati on puhuttu "uskosta", alati on toimittu vain vaistosta… Kristityn kuvittelu-maailmassa ei esiinny mitään, joka edes koskettaa todellisuutta; sitävastoin olemme vaistomaisessa vihassa kaikkea todellisuutta kohtaan oppineet tuntemaan kiihottavan, ainoan kiihottavan elementin kristinopin juuressa. Mitä seuraa siitä? Että täällä psykoloogienkin joukossa erhetys on radikaali, s.o. olennon-määräävä, substansi. Yksi käsite täältä pois, yksi ainoa realiteetti sen sijaan — ja koko kristinoppi raukeaa tyhjiin! — Ylhäältä katsoen käy tuo kaikista tosiasioista oudoin, tuo ei ainoastaan erhetysten perustalla syntynyt, vaan yksinomaan vahingollisissa, yksinomaan elämää- ja sydäntämyrkyttävissä erhetyksissä kekseliäs, vieläpä nerokaskin uskonto näytelmäksi jumalille, — niille jumaluuksille, jotka myös ovat filosoofeja, ja joita esimerkiksi olen tavannut noissa ylistetyissä kaksinpuheluissa Naxolla. Sinä hetkenä, jolloin iljetys väistyy heidän luotaan (— ja meidän!), tulevat he kiitollisiksi kristityn näytelmästä: viheliäinen, pieni tähti, jonka nimi on maa, ansaitsee miltei yksin tämän kummallisen tapauksen vuoksi jumalallisen katseen, jumalallisen osanoton… Älkäämme näet väheksikö kristittyä: kristitty, väärä aina viattomuuteen saakka, on paljon ylempänä apinaa, — ottaen huomioon kristityn, käy eräs tunnettu syntyteoria pelkäksi kohteliaisuudeksi…
40.
Evankeliumin kohtalo ratkaistiin kuolemalla, — se riippui "ristillä". Vasta kuolema, tuo odottamaton, häpeällinen kuolema, vasta risti, joka yleensä oli aiottu vain roistoja varten, — vasta tämä hirvittävin paradoksi vei opetuslapset varsinaisen arvoituksen eteen: "Kuka se oli? Mitä se oli?" — Se tärisytti ja loukkasi syvimmin tunnetta, epäily siitä, että sellainen kuolema voisi olla heidän asiansa kumoaminen, hirvittävä kysymysmerkki "miksi juuri niin?" — tämän tilan ymmärtää vain liian hyvin. Täällä täytyi kaiken olla välttämätöntä, kaikella olla tarkoitus, järki, korkein järki; opetuslapsen rakkaus ei tunne lainkaan sattumaa. Vasta nyt tuli kuilu ilmi: "kuka on surmannut hänet? kuka oli hänen luonnollinen vihollisensa?" — tämä kysymys välähti mieliin kuin salama. Vastaus: hallitseva juutalaisuus, sen ylin sääty. Tästä hetkestä saakka tunnettiin olevan kapinassa järjestystä vastaan, tämän jälkeen ymmärrettiin Jeesus kapinalliseksi järjestystä vastaan. Aina siihen saakka puuttui tämä sotainen, tämä kieltävä, hävittävä piirre hänen kuvastaan; vielä enemmän, hän oli sen vastakohta. Ilmeisesti ei tämä pieni seurakunta ole ymmärtänyt juuri pääasiaa, esikuvallista tässä tavassa kuolla, vapautta kaikista _ressentimenti_tunteista, ylemmyyttä niiden suhteen: — merkki siitä, kuinka vähän he yleensä ymmärsivät häntä! Itsessään ei Jeesus voinut kuolemallaan tahtoa muuta kuin antaa julkisesti korkeimman esimerkin, todistuksen opistaan… Mutta hänen opetuslapsensa eivät voineet antaa hänelle anteeksi tätä kuolemaa — joka olisi kuitenkin ollut evankeelista korkeimmassa merkityksessä; tai edes tarjoutua sydämen hiljaisessa ja lempeässä rauhassa samanlaiseen kuolemaan… Juuri enin epäevankeelinen kaikista tunteista, kosto, pääsi jälleen valtaan. Asia ei voinut loppua tähän kuolemaan: tarvittiin "kostoa", "tuomiota" (— ja kuitenkin, mikä voi olla epäevankeelisempaa kuin "kosto", "rangaistus", "istua tuomarina"!). Vielä kerran tuli etualalle kansanomainen Messiaksen odottaminen; katse kiinnitettiin historialliseen hetkeen: "jumalan valtakunta" tulee tuomitsemaan vihollisiaan… Mutta täten on kaikki ymmärretty väärin: "jumalan valtakunta" loppunäytöksenä, lupauksena! Evankeliumihan oli juuri ollut tämän "valtakunnan" olemassaolo, toteutuminen, todellisuus. Juuri sellainen kuolema oli "jumalan valtakunta". Nyt vasta sekoitettiin mestarin tyyppiin koko ylenkatse ja katkeruus farisealaisia ja teoloogeja kohtaan, hänestä tehtiin siten farisealainen ja teoloogi! Toiselta puolen ei näiden hurmautuneiden sielujen mieletön kunnioitus sietänyt enää, että kaikki olivat evankeelisesti yhtä oikeutettuja olemaan jumalan lapsia, kuten Jeesus oli opettanut: heidän kostonsa oli hillittömällä tavalla korottaa Jeesus, erottaa hänet itsestään: aivan kuin juutalaiset muinoin kostaakseen vihollisilleen olivat irroittaneet jumalansa itsestään ja nostaneet hänet korkeuteen. Ainoa jumala ja jumalan ainoa poika: molemmat _ressentimenti_tuotteita…
41.
— Ja nyt sukeltautui esiin tämä mieletön probleemi: "kuinka jumala saattoi sallia sen!" Tähän löysi pienen seurakunnan hämmentynyt järki tämän hirvittävän mielettömän vastauksen: jumala antoi poikansa syntien anteeksiantamukseksi, uhriksi. Minne joutui evankeliumi yhdellä erää? Vikauhri, ja senlisäksi iljettävimmässä, barbaarisimmassa muodossaan, viattoman uhraaminen syyllisten syntien vuoksi! Mikä hirvittävä pakanuus! — Jeesushan oli poistanut itse käsitteen "syy", — hän on kieltänyt jokaisen kuilun jumalan ja ihmisen välillä, hän teki eläväksi yhteyden jumalan ja ihmisen välillä "iloisella sanomallaan"… Eikä etuoikeudella! Tästä lähtien liittyy lunastajan tyyppiin askel askeleelta: oppi tuomiosta ja takaisintulosta, oppi kuolemasta uhrikuolemana, oppi ylösnousemuksesta, jolla koko käsite "autuus", evankeliumin yksi ja ainoa realiteetti, on sukkelasti siepattu pois — erään tilan hyväksi kuoleman jälkeen!… Paavali on sillä rabbiinimaisella hävyttömyydellä, joka on hänelle kaikissa suhteissa ominaista, asettanut tämän käsityksen, tämän kevytmielisen käsityksen seuraavaan syyperäiseen yhteyteen: "jos Kristus ei ole noussut kuolleista, niin meidän uskomme on turha." — Ja yhdellä erää tuli evankeliumista halveksittavin kaikista täyttämättömistä lupauksista, hävytön oppi personallisesta kuolemattomuudesta… Vieläpä Paavali opetti sitä palkkana!…
42.
On selvää, mikä päättyi ristinkuolemassa: uusi, täydellisesti alkuperäinen halu buddhalaiseen rauhanliikkeeseen, todelliseen, ei ainoastaan luvattuun onneen maan päällä. Sillä tämä jää — olen jo huomauttanut sen — peruseroksi näiden molempien dekadensiuskontojen välillä: buddhalaisuus ei lupaa, vaan pitää, kristinoppi lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. — "Iloista sanomaa" seurasi kintereillä kaikkein huonoin: Paavalin sanoma. Paavalissa ruumiillistuu "iloisen sanansaattajan" vastakkaistyyppi, vihan, vihan mielikuvan, vihan heltymättömän johdonmukaisuuden nero. Mitä ei tämä huonon sanoman saattaja olisi vihalle uhrannut! Ennen kaikkea lunastajan: hän naulitsi hänet ristiinsä. Elämää, esimerkkiä, oppia, kuolemaa, koko evankeliumin tarkoitusta ja oikeutta — mitään ei ollut, paitsi mitä tämä vihan kiihoittama vääristelijä käsitti, mitä hän yksin saattoi käyttää. Ei realiteettia, ei historiallista totuutta!… Ja vielä kerran teki juutalaisen pappisvaisto samanlaisen suuren rikoksen historiaa vastaan, — hän pyyhki yksinkertaisesti pois kristinopin eilisen ja eilisen edellisen, hän keksi itselleen ensimäisen kristinopin historian. Ja vielä enemmän: hän uudisti — väärensi vielä kerran Israelin historian, jotta se olisi näyttänyt hänen tekonsa esihistorialta: kaikki profeetat ovat puhuneet hänen "lunastajastaan"… Myöhemmin väärensi kirkko ihmiskunnankin historian kristinopin esihistoriaksi… Lunastajan tyyppi, oppi, käytäntö, kuolema, kuoleman tarkoitus, vieläpä kuoleman jälkeinenkin tila — mikään ei jäänyt ahdistamatta, mikään ei jäänyt edes todellisuuden kaltaiseksikaan. Paavali asetti yksinkertaisesti koko tämän olemassaolon painopisteen tuollepuolen tätä olemassaoloa, — valheeseen "jälleen-ylösnousseesta" Jeesuksesta. Hän ei oikeastaan voinut käyttää lunastajan elämää yleensä, — hän tarvitsi ristinkuolemaa ja jotakin vielä lisäksi… Paavali oli kotoisin stoalaisen valistuksen pääpaikasta; — olisi puhdas joutavuus psykoloogin puolelta pitää häntä rehellisenä, kun hän löytää eräästä harhanäystä todistuksen lunastajan jatkuvasta elämästä, tai edes uskoa hänen kertomustaan siitä, että hän on nähnyt tämän harhanäyn: Paavali tahtoi saavuttaa päämaalin, siis tahtoi hän myös keinon… Mitä hän itse ei uskonut, sen uskoivat ne idiootit, joiden joukkoon hän heitti oppinsa. — Hänen kaipuunsa oli valta; Paavalissa tahtoi pappi jälleen valtaan, — hän saattoi käyttää vain käsitteitä, oppeja, symbooleja, joilla joukkoja pidetään hirmuvallan alaisina, muodostetaan laumoja. Mitä Muhamed yksin lainasi myöhemmin kristinopista? Paavalin keksinnön, hänen keinonsa pappishirmuvaltaan, lauman muodostamiseen: kuolemattomuususkon — se on opin "tuomiosta"…
43.
Ellei aseta elämän painopistettä elämään, vaan "tuollepuolen" — "ei-mihinkään" —, niin on elämältä riistetty sen painopiste yleensä. Suuri valhe personallisesta kuolemattomuudesta turmelee kaiken järjen, kaiken luonnon vaistossa — kaikki, mikä vaistoissa on terveellistä, elämäävaativaa, tulevaisuuttalupaavaa, herättää nyt epäluuloa. Niin elää, että siinä ei ole enää mitään tarkoitusta, se käy nyt elämän tarkoitukseksi… Miksi yhteishenkeä, miksi vielä kiitollisuutta syntyperästä ja esivanhemmista, miksi yhteistyötä, uskoa, miksi vaatia ja pitää silmällä yhteistä hyvää?… Kaikki nämä ovat "kiusauksia", kaikki kokeita johtaa pois "oikealta tieltä" — "yksi on tarpeellinen"… Että jokainen "kuolemattomana sieluna" on samanarvoinen kuin toinen, että jokaisen yksityisen olennon "lunastus" saa suunnattoman suuren merkityksen, että pienet tekopyhät ja kolmeneljännes-hourupäät saavat kuvitella, että luonnonlakeja heidän takiaan alati rikotaan, sellaista äärettömiin, hävyttömyyteen saakka kohonnutta itsekkäisyyttä ei voi kyllin suuren ylenkatseen häpeäleimalla merkitä. Ja kuitenkin saa kristinoppi kiittää voitostaan tätä surkuteltavaa ryömimistä personallisen turhamaisuuden edessä, — sillä se on houkutellut luokseen kaiken epäonnistuneen, kapinallisen, rappiolle joutuneen ihmiskunnassa, sen kaiken hylkyroskan ja kuonan. "Sielun lunastus" suomeksi: "maailma kiertää minua". Myrkyllistä oppia "samat oikeudet kaikille" on kristinoppi johdonmukaisimmin kylvänyt; kristinoppi on huonojen vaistojen salaisimmista sopista käynyt sotaa jokaista kunnioitus- ja välimatkatunnetta vastaan ihmisen ja ihmisen välillä, s.o. edellytystä kultuurin jokaista kohottamista, sen elinvoiman jokaista enentämistä vastaan, — se on joukkojen ressentimentistä takonut itselleen pääaseen meitä vastaan, kaikkea ylhäistä, iloista, ylevämielistä vastaan maan päällä, meidän onneamme vastaan maan päällä… Myöntää "kuolemattomuus" jokaiselle Pietarille ja Paavalille oli tähän saakka suurin ja ilkein murhayritys ylhäistä ihmiskuntaa vastaan. — Ja älkäämme väheksikö sitä onnettomuutta, joka kristinopista on hiipinyt itse politiikkaankin! Kenelläkään ei ole tänään rohkeutta erikoisiin oikeuksiin, herrausoikeuksiin, kunnioituksen tunteeseen itseään ja vertaisiaan kohtaan välimatkan paatokseen… Meidän politiikkamme on sairas tästä rohkeuden puutteesta! — Mielen aristokratia on valheen kautta sielujen yhtäläisyydestä kavalimmin turmeltu; ja jos usko "enemmistön oikeudesta" nostaa ja tulee nostamaan vallankumouksia, — niin älköön yksikään epäilkö, että se on kristinoppi, että ne ovat kristilliset arvojen arvioimiset, jotka jokainen vallankumous vain muuttaa vereksi ja rikokseksi! Kristinoppi on kaikkien maassa-matelevien kapina sitä vastaan, millä on korkeutta: alhaisten evankeliumi luo alhaisuutta…
44.