48.
Onko oikeastaan ymmärretty sitä mainiota kertomusta, jolla raamattu alkaa, — kertomusta jumalan äärettömästä kauhusta tiedettä kohtaan?… Sitä ei ole ymmärretty. Tämä pappiskirja par excellence alkaa, kuten luonnollista on, papin suurella sisällisellä pulalla: hän tuntee vain yhden ainoan suuren vaaran, siis tuntee "jumala" vain yhden ainoan suuren vaaran. —
Vanha jumala, kokonaan "henki", kokonaan ylimmäinen pappi, kokonaan täydellisyys, käyskelee huvikseen yrttitarhassaan: kaikki hyvin, kunhan hänen ei vain olisi ikävä. Ikävyyttä vastaan taistelevat itse jumalatkin turhaan. Mitä hän tekee? Hän keksii ihmisen, — ihmisestä on huvia… Mutta katsohan, ihmiselläkin on ikävä! Jumalan sääli sitä ainoata hätää kohtaan, jolta yksikään paratiisi ei ole turvassa, ei tunne mitään rajoja: hän loi heti toisia eläimiä. Jumalan ensimäinen erhetys: ihminen ei löytänyt eläimistä huvia, hän hallitsi niitä, hän ei edes tahtonut olla "eläin". — Siis loi jumala naisen. Ja nyt oli todellakin ikävyys lopussa, — mutta jokin muukin vielä! Nainen oli jumalan toinen erhetys! — "Nainen on olennoltaan käärme, Heva" — sen tietää jokainen pappi: "naisesta tulee kaikki paha maailmaan" sen tietää myöskin jokainen pappi. "Siis tulee tiedekin hänestä"… Vasta naisen kautta oppi ihminen maistamaan tiedon puun hedelmiä. — Mitä oli tapahtunut? Vanhan jumalan valtasi helvetintuska. Ihminen itse oli tullut hänen suurimmaksi erhetyksekseen, hän oli luonut itselleen kilpailijan, tiede tekee jumalan kaltaiseksi, — papit ja jumalat ovat lopussa, jos ihminen tulee tieteelliseksi! Moraali: Tiede on itsessään kiellettyä, — se yksin on kiellettyä. Tiede on ensimäinen synti, kaikkien syntien siemen, perisynti. Tämä yksin on moraalia. "Sinun ei pidä tietämän:" — kaikki muu seuraa siitä. — Jumalan helvetintuska ei estänyt häntä olemasta viisas. Kuinka suojella itseään tieteeltä? Se tuli pitkäksi aikaa hänen pääprobleemikseen. Vastaus: pois ihminen paratiisista! Onni, toimettomuus johtavat ajattelemaan, — kaikki ajatukset ovat huonoja ajatuksia… Ihmisen ei tule ajatella. — Ja "pappi itsessään" keksii hädän, kuoleman, hengenvaaran raskaudessa, kaikenlaisen kurjuuden, vanhuuden, vaivan, ennen kaikkea sairauden, kaikki keinoja taistelussa tiedettä vastaan! Hätä ei anna ihmisen ajatella… Mutta siitä huolimatta! Hirveätä! Tiedon teko kohoaa tornina, taivasta uhkaavana, jumalia hämärtäen, — mitä tehdä? — Vanha jumala keksii sodan, hän pirstoo kansat, hän saa aikaan, että ihmiset keskenään tuhoavat toisensa (— papit ovat aina tarvinneet sotaa…). Sota muiden muassa suuri tieteen rauhanhäiritsijä! — Uskomatonta! Tieto, vapautuminen papista, enenee sodasta huolimatta. — Ja vanha jumala tekee viimeisen päätöksen: "ihminen on käynyt tieteelliseksi, — mikään ei auta enää, hän on hukutettava!"…
49.
— Minut on ymmärretty. Raamatun alku sisältää papin koko psykologian. — Pappi tuntee vain yhden ainoan suuren vaaran: tieteen, — syyn ja seurauksen terveen käsitteen. Mutta tiede viihtyy yleensä vain onnellisissa olosuhteissa, — täytyy olla aikaa, henkeä liiaksi "hankkiakseen itselleen tietoa"… "Siis on ihminen tehtävä onnettomaksi", — se oli kaikkina aikoina papin logiikka. — Huomaa jo, mitä, tämän logiikan mukaisena, on tullut maailmaan vasta sen kautta: — "synti"… Syy- ja rangaistuskäsite, koko "siveellinen maailmanjärjestys" on keksitty tiedettä vastaan, — estämään ihmisen vapautumista papista… Ihmisen ei tule luoda katsettaan ulos, hänen tulee luoda katseensa sisäänsä; hänen ei tule viisaana ja varovaisena, oppivaisena katsella olioihin, hänen ei tule yleensä lainkaan nähdä: hänen tulee kärsiä… Ja hänen tulee kärsiä niin, että hän alati tarvitsee pappia. — Pois lääkärit! Yksi vapahtaja tarvitaan. — Syy- ja rangaistuskäsite, siihen luettuna oppi "armosta", "lunastuksesta", "anteeksiannosta" — kauttaaltaan valheita ja vailla jokaista psykoloogista realiteettia — on keksitty sekoittamaan ihmisen syy-aistia: se on murhayritys syy- ja seurauskäsitettä vastaan! — Eikä murhayritys nyrkillä, veitsellä, rehellisyydellä vihassa ja rakkaudessa! Vaan arimmista, viekkaimmista, alhaisimmista vaistoista! Pappismurhayritys! Parasiittimurhayritys! Kalpeitten manalaisten verenimijäin vampyrismi!… Kun jonkun teon luonnolliset seuraukset eivät enää ole "luonnollisia", vaan ajatellaan niiden johtuneen taikauskon käsite-kummituksista, "jumalasta", "hengistä", "sieluista", pelkkinä "moraalisina" johdonmukaisuuksina, palkkana, rangaistuksena, viittauksena, kasvatuskeinona, silloin on edellytys tietoon turmeltu, — silloin on tehty suurin rikos ihmiskuntaa vastaan. — Synti, toistan sen vielä kerran, tämä ihmisen itsesaastutusmuoto par excellence on keksitty siksi, että voitaisiin tehdä mahdottomaksi tiede, kultuuri, jokainen korkeus ja ylhäisyys ihmisessä; pappi on päässyt hallitsemaan synnin keksimisen kautta. —
50.
— En ryhdy tässä kohdassa valaisemaan "uskon", "uskovaisten" psykologiaa, ja, selväähän on, juuri "uskovaisten" hyödyksi. Ellei vielä tänään ole puutetta sellaisista, jotka eivät tiedä missä määrin on säädytöntä olla "uskovainen" — tai olla merkkinä dekadensista, murtuneesta tahdosta elämään, — niin huomenna he tulevat jo tietämään sen. Minun ääneni saavuttaa huonokuuloisetkin. — Näyttää siltä, ellen ole kuullut väärin, että kristittyjen keskuudessa on jonkunlainen totuuden mittapuu, jota kutsutaan "voiman todistukseksi". "Usko tekee autuaaksi: siis se on tosi." — Lähinnä voisi tässä muistuttaa, että juuri autuaaksitekemistä ei ole todistettu, ainoastaan luvattu: autuus "uskomisen" ehtoon solmittu, — tulee autuaaksi senvuoksi, että uskoo… Mutta että todellakin tulee täytetyksi, mitä pappi lupaa uskovaiselle tuosta jokaisen kontrollin ulkopuolella olevasta "tuonpuoleisesta maailmasta", millä se näytetään toteen? — Tuo luuloteltu "voimantodistus" on siis oikeastaan jälleen vain usko siihen, että se vaikutus, jota uskosta itselleen odottaa, ei jää tulematta. Kaavana: "minä uskon, että usko tekee autuaaksi; — siis on se tosi." — Mutta siten olemme jo lopussa. Tämä "siis" olisi totuuden mittapuuna itse mielettömyys. — Mutta olettakaamme, hiukan myöntymällä, että autuaaksitekeminen olisi todistettu uskolla (— ei ainoastaan toivottu, ei ainoastaan luvattu papin hiukan epäluotettavalla suulla): olisiko autuus — teknillisemmin puhuen, ilo — milloinkaan todistus totuudesta? Niin vähän, että se melkein antaa vastatodistuksen, joka tapauksessa se herättää suurinta epäluuloa "totuutta" kohtaan, jos ilontunteetkin puhuvat, kun on kysymyksessä "mikä on totuus?" "Ilon" todistus on todistus "ilosta", — ei enempää; milloin kummalla tultiin siihen kokemukseen, että juuri todet arvioimiset tuottivat enemmän iloa kuin väärät ja, prestabilieeratun harmonian mukaan, välttämättä toivat suloisia tunteita mukanaan? — Kaikkien ankarien, kaikkien syvästi muodostuneiden henkien kokemus opettaa meille päinvastaista. On täytynyt taistellen voittaa itselleen jokainen askeleen leveys totuutta, on täytynyt panna melkein kaikki alttiiksi, mihin sydän, rakkautemme, luottamuksemme elämään on kiintynyt. Siihen tarvitaan sielun suuruutta: totuuden palvelus on kovinta palvelusta. — Mitä sitten on olla rehellinen henkisissä asioissa? Että on ankara sydäntään kohtaan, halveksii "kauniita tunteita", että tekee itselleen omantunnonasian jokaisesta myöntämisestä ja kieltämisestä! — Usko tekee autuaaksi: siis se valhettelee…
51.
Että usko muutamissa olosuhteissa tekee autuaaksi, että autuus ei vielä tee päähänpistosta totta ajatusta, että usko ei siirrä, mutta kyllä asettaa vuoria sinne, missä niitä ei ole: lyhyt kierto hourujenhuoneessa näyttää kylliksi toteen tämän. Tosin ei papille: sillä hän kieltää vaistosta, että sairaus on sairautta, että hourujenhuone on hourujenhuone. Kristinusko tarvitsee sairautta, melkein kuten helleenisyys tarvitsee liiallisen määrän terveyttä, — tehdä sairaaksi on kirkon koko pelastusmenettely-järjestelmän varsinainen salatarkoitus. Ja kirkko itse — eikö se ole katoolinen hourujenhuone viimeisenä ihanteena? — Maa yleensä hourujenhuoneena? — Uskonnollinen ihminen, sellaisena kuin kirkko tahtoo hänet, on tyypillinen dekadentti; sen ajan tunnusmerkkinä, jolloin uskonnollinen käänne käy jonkun kansan herraksi, on kulkevat hermotaudit; uskonnollisen ihmisen "sisäinen maailma" on ihan hämmennykseen saakka liiaksi kiihoittuneiden ja voipuneiden "sisällisen maailman" kaltainen; "korkeimmat tilat", joita kristinoppi on ripustanut ihmiskunnan ylitse kaikkien arvojen arvona, ovat kaatumataudin muotoja, — kirkko on tehnyt pyhiksi vain hulluja tai suuria pettureita jumalan yhä korkeammaksi kunniaksi… Olen kerran merkinnyt koko kristillisen katumus- ja lunastusharjoituksen (jota tänään tutkitaan parhaiten Englannissa) järjestelmällisesti luoduksi kiertäväksi hulluudeksi, tietysti jo siihen valmistetussa, se on perinpohjin sairaassa maaperässä. Kukaan ei tule vapaaehtoisesti kristityksi: kristinuskoon ei tule "käännetyksi", — siihen tulee olla kyllin sairas… Me muut, me, joilla on rohkeus terveyteen ja ylenkatseeseenkin, mitä muuta me voisimme kuin halveksia uskontoa, joka opetti väärinymmärtämään ruumista! Joka ei tahdo vapautua taikauskostaan sieluun nähden! Joka tekee riittämättömästä ravinnosta ansion joka terveydessä taistelee jonkinlaista vihollista, perkelettä, kiusausta vastaan joka kuvitteli, että voisi säilyttää "täydellistä sielua" raadollisessa ruumiissa, ja jolle senvuoksi oli välttämätöntä tehdä itselleen uusi "täydellisyyden" käsite, kalpea, sairaloinen, tylsämielisen haaveksiva olento, tuo niin sanottu "pyhyys", — pyhyys, itse ainoastaan kurjaksi tehdyn, kidutetun, parantumattomasti turmellun ruumiin symptoomisarja!… Kristillinen liike europalaisena liikkeenä on alusta alkaen kaikenlaisten hylky- ja rappioelementtien yhteisliike (— nämä tahtovat kristinopin yhteydessä valtaan). Se ei ole jonkun rodun alenemisen ilmaisumuoto, se on yhteentunkevien ja toisiaan etsivien kaikkialle hajautuneiden dekadensimuotojen yhteismuodostelma. Se ei ole, kuten luullaan, itse muinaisajan turmelusta, joka teki kristinopin mahdolliseksi: ei voi kyllin jyrkästi vastustaa sitä oppinutta idioottisuutta, joka vielä tänään puolustaa tätä ajatusta. Siihen aikaan, jolloin sairaat ja turmeltuneet Tshandala-kerrokset koko imperiumissa kääntyivät kristinuskoon, oli juuri vastakkaistyyppi olemassa, ylhäisyys kauneimmassa ja kypsimmässä muodossaan. Suuri joukko tuli herraksi; kristillisten vaistojen demokraattisuus pääsi voittoon… Kristinoppi ei ollut "kansallinen", ei rodun vaatima, — se kääntyi elämän jokaisen rappeutumalajin puoleen, sillä oli kaikkialla liittolaisia. Kristinoppi on, perusteenaan sairaiden kauna, kohdistanut vaiston terveitä, terveyttä vastaan. Kaikki hyvinonnistunut, ylväs, ylimielinen, kauneus ennen kaikkea tekee pahaa sen korville ja silmille. Muistutan vielä kerran Paavalin verrattomasta sanasta: "Vaan ne, kuin heikot ovat maailman edessä, ne kuin maailman edessä hullut ovat, ne alimmaisesta suvusta ja ylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut"… tämä oli kaava, tämän merkin alla voitti dekadensi. — Jumala ristillä — eikö yhä vieläkään ymmärretä tämän symboolin hirvittäviä sala-ajatuksia? — Kaikki mikä kärsii, kaikki, mikä riippuu ristillä, on jumalallista… Me kaikki riipumme ristillä, siis me olemme jumalallisia… Me yksin olemme jumalallisia!… Kristinoppi oli voitto, ylhäisempi ajatustapa kävi perikatoon sen kautta, — kristinusko oli tähän saakka ihmiskunnan suurin onnettomuus. —
52.