Kristinoppi on myöskin kaiken henkisesti hyvin-onnistuneen vastakohta, — se voi käyttää vain sairasta järkeä kristillisenä järkenä, se asettuu kaiken idioottisen puolelle, se kiroaa hengen, terveen hengen ylivallan. Koska sairaus kuuluu kristinuskon olemukseen, täytyy myös tyypillisesti kristillisen tilan, "uskon", olla sairaus-muoto, täytyy kirkon hyljätä kaikki tietoon vievät suorat, rehelliset, tieteelliset tiet kiellettyinä teinä. Epäilykin jo on synti… Psykoloogisen puhtauden täydellinen puute — papilla jonka katse ilmaisee — on dekadensin seurausilmiö, — tarkasteltakoon hysteerisiä naisia tai riisitautiin taipuvaisia lapsia, jotta huomattaisiin, kuinka vaiston synnyttämä säännöllinen vilpillisyys, halu valhetella valhetellakseen, kykenemättömyys suoriin katseisiin ja askeliin ovat dekadensin ilmaisumuotoja. "Usko" merkitsee, että ei tahdo tietää, mikä on totta. Pietisti, kummastakin sukupuolesta oleva pappi, on väärä, koska hän on sairas: hänen vaistonsa vaatii, että totuus ei yhdessä kohdassakaan pääse oikeuksiinsa. "Mikä sairaaksi tekee, se on hyvää; mikä runsaudesta, yltäkylläisyydestä, vallasta johtuu, se on pahaa": niin tuntee uskovainen. Epävapaus valheeseen — siitä tunnen jokaisen ennalta määrätyn teoloogin. — Toinen teoloogin tunnusmerkki on hänen kykenemättömyytensä filologiaan. Filologialla on tässä ymmärrettävä, hyvin yleisessä merkityksessä, taitoa lukea hyvin, — osata lukea tosiasioita, selityksillä niitä vääristelemättä, kadottamatta varovaisuutta, kärsivällisyyttä, hienoutta kaipuussa tulla ymmärretyksi. Filologia ephexiksenä selityksessä: koskekoonpa se nyt kirjoja, sanomalehtiuutisia, ihmiskohtaloita tai ilmatieteellisiä havaintoja, — puhumattakaan "sielun pelastuksesta"… Se tapa, jolla teoloogi, yhdentekevää Berliinissäkö tai Roomassa, selittää "raamatun sanan" tai jonkun tapauksen, kotimaisen sotajoukon voiton esimerkiksi Davidin psalmien korkeammassa valaistuksessa, on aina siihen määrin uskalias, että filoloogi menettää mielenmalttinsa kuullessaan sen. Ja kuinka hänen tulee käyttäytyä, kun pietistit ja muut lehmät Svaabista muodostavat "jumalan sormella" olemassaolonsa viheliäisen jokapäiväisyyden ja tupasauhun "armon", "kaitselmuksen" ja "lunastuskokemusten" ihmeeksi! Häveliäimmänkin pyynnön hengestä, puhumatta säädyllisyydestä, pitäisi kuitenkin saada nämä selittäjät huomaamaan täydellisen lapsellisuuden ja halpuuden tuollaisessa jumalallisen sorminäppäryyden väärinkäyttämisessä. Niin vähäinen määrä kuin meissä onkin hurskautta, pitäisi meidän tuntea, että jumala, joka oikeaan aikaan parantaa nuhan, tai käskee meidän nousemaan ajuriin, silloinkuin rankkasade puhkeaa, on niin absurdi jumala, että hänet täytyisi poistaa, vaikka hän olisi olemassakin. Jumala palvelijana, jumala kirjeenkantajana, almanakantekijänä, — on todellakin kaikenlaisten sattumien tyhmin ilmaisumuoto… "Jumalallinen kaitselmus", sellaisena kuin sen likipitäen joka kolmas ihminen "sivistyneessä Saksassa" vielä tänäkin päivänä uskoo, olisi itsessään jo sellainen vastaväite jumalaa vastaan, jota voimakkaampaa tuskin olisi ajateltavissa. Joka tapauksessa ei se ainakaan puhuisi saksalaisten puolesta!…

53.

— Että marttyyrit todistavat mitään jonkun asian totuudesta, on niin vähän totta, jotta tahtoisin kieltää, että marttyyrilla on milloinkaan ollut mitään tekemistä totuuden kanssa. Äänessä, jolla marttyyri heittää totenapitämisensä vasten kasvoja maailmalle, ilmenee jo niin alhainen älyllisen rehellisyyden aste, sellainen kuurous kysymykseen "totuus", että marttyyria ei tarvitse milloinkaan kumota. Totuus ei ole jotakin, mitä toisella on ja toisella ei ole: niin voivat korkeintaan talonpojat tai Lutherin kaltaiset talonpoikaisapostolit ajatella totuudesta. Voi olla vakuutettu, että häveliäisyys, rajoitus tässä kohden lisääntyy samassa määrin kuin tunnontarkkuus henkisissä asioissa. Olla tietoinen viidestä asiasta ja kevyellä kädellä ehkäistä, että tietää muuta… "Totuus", kuten sen sanan jokainen profeetta, jokainen lahkolainen, jokainen vapaa-ajattelija, jokainen sosialisti, jokainen kirkonmies käsittää, on täydellinen todistus siitä, että ei ole vielä ryhdyttykään siihen hengen kuriin ja itsensävoittamiseen, joka on välttämätöntä, jotta pieninkin totuus löydettäisiin. — Marttyyrikuolema, sivumennen sanottuna, on ollut suuri onnettomuus historiassa: se vietteli… Se johtopäätös, johon kaikki idiootit, nainen ja kansa siihen luettuina, ovat tulleet, nimittäin että asia, jonka vuoksi joku käy kuolemaan (tai joka ensimäisen kristinopin lailla synnyttää tappavia kulkutauteja) on jonkin arvoinen asia, — tämä johtopäätös on ollut sanomattomaksi haitaksi tutkimukselle, tutkivaiselle ja varovaiselle hengelle. Marttyyrit ovat vahingoittaneet totuutta… Vielä tänäänkin tarvitaan vain hiukan julmuutta vainoamisessa hankkiakseen itsessään niin vähäpätöiselle lahkouskoisuudelle kunnioitetun nimen. — Kuinka? Muuttaako se lainkaan jonkin asian arvoa, jos joku antaa elämänsä sen vuoksi? Erhetys, joka saavuttaa kunnioitusta, on erhetys, jolla on yksi viettelykiihoitin enemmän: uskotteko te, että antaisimme teille, herrat teoloogit, aihetta joutua marttyyreiksi valheenne puolesta? — Asian kumoo asettamalla sen kunnioittavasti jäähän, — samoin kumotaan myös teoloogeja… Se juuri oli kaikkien vainoojien maailmanhistoriallinen tuhmuus, että he antoivat vastustamallensa asialle kunniallisuuden vivahduksen, että — he lahjoittivat sille marttyyriuden haltioitumisen… Nainen makaa vielä polvillaan erhetyksen edessä, koska hänelle on sanottu, että joku kuoli sen vuoksi ristillä. Onko sitten risti mikään todistuskeino? Mutta kaikista näistä asioista on ainoastaan yksi sanonut sen sanan, jota vuosituhansia sitten olisi tarvittu, — Zarathustra.

Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota he kulkivat, ja heidän hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.

Mutta veri on huonoin todistus totuudesta; veri myrkyttää puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.

Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi, — mitä se todistaa? Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy.

54.

Ei tule antaa johtaa itseään harhaan: suuret henget ovat skeptikkoja. Zarathustra on skeptikko. Väkevyyden, hengen voimasta ja ylivoimasta johtuvan vapauden näyttää skeptillisyys toteen. Vakuutuksen ihmisiä ei oteta lukuun, kun on kysymys oleellisesta arvossa ja arvottomassa. Vakuutukset ovat vankiloita. Vakuutettu ei näe kyllin etäälle, ei näe alleen: mutta ollakseen oikeutettu puhumaan arvosta ja arvottomasta täytyy nähdä viisisataa vakuutusta allaan, — takanaan… Henki, joka tahtoo suurta, joka tahtoo myös välikappaleet siihen, on välttämättömästi skeptikko. Vapaus kaikenlaisesta vakuutuksesta kuuluu väkevyyteen, taitoon katsoa vapaasti… Suuri intohimo, hänen olemuksensa pohja ja sen valta, vielä valistuneempi, vielä itsevaltiaampi kuin hän itse, ottaa koko hänen älynsä palvelukseen; se tekee harkitsemattomaksi; se antaa hänelle rohkeutta epäpyhiinkin keinoihin; se antaa hänelle muutamassa suhteessa vakuutuksia. Vakuutus keinona: saavuttaa paljon ainoastaan vakuutuksella. Suuri intohimo käyttää, käyttää tyhjiin vakuutuksia, se ei alistu niiden alaiseksi, — se tietää itsensä yksinvaltiaaksi. — Päinvastoin: uskon tarve, ehdottomuus myöntämisessä ja kieltämisessä, Carlylelaisuus, jos minun sallitaan käyttää tätä sanaa, on heikkouden tarve. Uskon ihminen, "uskovainen", oli hän mitä lajia tahansa, on välttämättömästi vallanalainen ihminen, — sellainen, joka ei voi asettaa itseään päämaaliksi, eikä voi myöskään yleensä asettaa päämaaleja itsestään. "Uskovainen" ei kuulu itselleen, hän voi olla vain välikappale, hänen täytyy tulla käytetyksi, hän tarvitsee jotakin, joka käyttää häntä. Hänen vaistonsa antaa itsensäkieltämismoraalille korkeimman kunnian: siihen houkuttelee häntä kaikki, hänen viisautensa, hänen kokemuksensa, hänen turhamaisuutensa. Jokainen usko itse on itsensä-kieltämisen, itsestäänvierautumisen ilmaisu… Jos tutkii, kuinka välttämätön useimmille tasapainonpitäjä on, joka ulkoapäin sitoo ne ja tekee lajiksi, kuinka pakko korkeimmassa merkityksessä, orjuus, on ainoa ja viimeinen ehto, jonka alaisena tahdoltaan heikompi ihminen, etenkin nainen, viihtyy: silloin ymmärtää myöskin vakuutuksen, "uskon". Vakuutuksen ihmisellä on vakuutuksessa selkärankansa. Ei nähdä useita olioita, ei omistaa vapaata mielipidettä yhdessäkään kohdassa, olla kokonaan puolueellinen, omistaa ankara ja ehdoton optiikka kaikkiin arvoihin nähden — tämä yksin tekee mahdolliseksi, että yleensä on olemassa sellainen ihmislaji. Mutta siten hän on todenperäisen, — totuuden vastakohta, vastustaja… Uskovaiselle ei ole yleensä vapaata omistaa omaatuntoa kysymyksessä "tosi" ja "valhe": olla tässä kohdassa rehellinen olisi hänen perikatonsa silmänräpäyksessä. Hänen optiikkansa patolooginen ehdollisuus tekee vakuutetusta uskonkiihkoilijan — Savonarola, Luther, Rousseau, Robespierre, Saint-Simon —, voimakkaan, vapautuneen hengen vastakkaistyyppi. Mutta se suuri asento, jonka ne ottavat, nämä sairaat henget, nämä käsitteen kaatuvatautiset, vaikuttaa suureen joukkoon, — uskonkiihkoilijat ovat pittoreskeja, ihmiskunta katselee mieluummin eleitä kuin kuuntelee syitä…

55.

— Askel edelleen vakuutuksen, "uskon" psykologiassa. Jo kauan sitten olen vaatinut harkittavaksi, eikö vakuutukset ole totuuden vaarallisempia vihollisia kuin valheet (Menschliches, Allzumenschliches I, aforismit 54 ja 483). Tällä kertaa tahdon asettaa tämän ratkaisevan kysymyksen: onko yleensä olemassa mitään vastakohtaa valheen ja vakuutuksen välillä? — Koko maailma uskoo niin; mutta mitä ei koko maailma uskoisi! — Jokaisella vakuutuksella on historiansa, esimuotonsa, yrityksensä ja erhetyksensä: se käy vakuutukseksi, kun se pitkään aikaan ei ole ollut sitä, kun se vielä pitempään aikaan tuskin on ollut sitä. Kuinka? Eikö valhekin voisi olla yksi vakuutuksen alkiomuodoista? — Toisinaan tarvitaan vain henkilömuutos: isän valhe käy pojan vakuutukseksi. — Minä kutsun valheeksi: ei tahtoa nähdä jotakin, jonka näkee, ei tahtoa nähdä jotakin niinkuin sen näkee: jos valhe tapahtuu todistajien läsnäollessa tai ilman todistajia, se ei merkitse mitään. Tavallisin valhe on se, jolla valhetellaan itselleen; toisille valhetteleminen on suhteellisesti poikkeustapaus. Nyt on tuo ei-tahtoa-nähdä, mitä näkee, tuo ei-tahtoa-nähdä niinkuin näkee, melkein ensimäinen ehto kaikille, jotka jossakin mielessä kuuluvat puolueeseen: puolueihminen käy välttämättömästi valhettelijaksi. Saksalainen historiankirjoitus esimerkiksi on vakuutettu siitä, että Rooma oli despotiaa, että germaanit toivat vapaudenajatuksen maailmaan: mikä ero on tämän vakuutuksen ja valheen välillä? Kun kaikki puolueet, saksalaiset historioitsijatkin, vaistomaisesti käyttelevät moraalin suuria sanoja ja mikä puolueihminen tahansa tarvitsee niitä joka hetki, — voiko silloin epäillä, mikä suojelee moraalin asemaa? — Meidän vakuutuksemme: me tunnustamme sen koko maailmalle, me elämme ja kuolemme sen hyväksi, — kunnioitusta kaikkea kohtaan, jolla on vakuutuksia! — Sellaisia sanoja olen kuullut juutalaisvihollistenkin suusta. Päinvastoin, herrani! Juutalaisvihollinen ei suinkaan käy säädyllisemmäksi senvuoksi, että hän valhettelee periaatteesta… Papit, jotka sellaisissa asioissa ovat hienompia ja sangen hyvin ymmärtävät sen ristiriidan, joka on käsitteessä vakuutus, s.o. tarkoituksenmukaisuutensa vuoksi periaatteellisessa epätodenmukaisuudessa, ovat saaneet juutalaisilta sen viisauden, että työntävät sen sijaan esille käsitteen "jumala", "jumalan tahto", "jumalan ilmoitus". Myöskin Kant, kategoorisine imperatiiveineen, oli samalla tiellä: hänen järkensä tuli tässä käytännölliseksi. — On olemassa kysymyksiä, joissa ihmisellä ei ole lupaa totuuden ja valheen ratkaisemiseen; kaikki ylimmät kysymykset, kaikki ylimmät arvoprobleemit ovat tuolla puolen inhimillistä järkeä… Ymmärtää järjen rajat, — se vasta on todellista filosofiaa… Miksi jumala antoi ihmiselle ilmoituksen? Olisiko jumala tehnyt jotakin tarpeettomasti? Ihminen ei voi itsestään tietää, mikä on hyvää ja pahaa, senvuoksi jumala opetti hänelle tahtonsa… Moraali: pappi ei valhettele, — kysymystä "tottako" vai "ei totta" ei ole niissä asioissa, joista pappi puhuu, nämä asiat eivät salli valhettelemista. Sillä valhetellakseen pitäisi voida ratkaista, mikä täällä on totta. Mutta sitä juuri ei ihminen voi; näissä kysymyksissä on pappi vain jumalan puhetorvi. Sellainen pappissyllogismi ei ole suinkaan vain juutalaista ja kristillistä! Oikeus valheeseen ja viisaus "ilmoituksessa" kuuluu pappistyyppiin, sekä dekadensin pappeihin että pakanuudenkin (— pakanoita ovat kaikki, jotka myöntävät elämän, kaikki joille "jumala" on kaikkien olioiden suuren myöntämisen ilmaisumuoto). — "Laki", "jumalan tahto", "pyhä kirja", "inspiratsiooni" — kaikki vain niiden ehtojen ilmaisua, joilla pappi pääsee valtaan ja joilla hän säilyttää valtaansa, — nämä käsitteet ovat kaikkien pappisjärjestysten, kaikkien papillisten tai filosoofispapillisten valtamuodostuksien pohjalla. "Pyhää valhetta" — Confuciukselle, Manun lakikirjalle, Muhamedille, kristilliselle kirkolle yhteinen —: ei puutu Platoltakaan. "Totuus on siellä": tämä merkitsee, missä se vain korottaa äänensä, pappi valhettelee…