Antikristus: Arvostelukoe kristinopista

by Friedrich Wilhelm Nietzsche

56.

Viimein tulee kysymys siitä, mihin tarkoitukseen valhetellaan. Että kristinopilta puuttuu "pyhät" tarkoitukset, se on minun vastaväitteeni sen keinoja vastaan. Vain huonoja tarkoituksia: elämän myrkyttäminen, soimaaminen, kieltäminen, ruumiin halveksiminen, ihmisen alentaminen ja itsehäväistys synti-käsitteen kautta, — siis ovat sen keinotkin huonoja. — Luen ihan toisella tunteella Manun lakikirjaa, verrattoman henkistä ja ylhäistä teosta, jonka mainitseminenkin vain samassa henkäisyssä kuin raamatun olisi synti henkeä vastaan. Huomaa heti: sen takana, siinä on todellista filosofiaa, eikä ainoastaan pahallehaisevaa rabbiinisuuden ja taikauskon juutalaisuutta, se tarjoo hemmotelluimmillekin psykoloogeille jotakin pureksittavaa. Unhoittamatta nyt pääasiaa, joka perinpohjin eroittaa sen jokaisesta raamatusta: ylhäiset säädyt, filosoofit ja sotilaat, ovat tällä saaneet joukon käsiinsä; ylhäisiä arvoja kaikkialla, täydellisyydentunne, elämän myöntäminen, riemuitseva mielisuosio itseensä ja elämään, — koko kirja on aurinkoinen. — Kaikkia niitä asioita, joiden yli kristinoppi purkaa käsittämättömän ilkeytensä, esimerkiksi siittämisen, naisen, avioliiton, käsitellään täällä kunnioituksella, rakkaudella ja luottamuksella. Kuinka oikeastaan voidaan antaa lapsien ja naisten käsiin kirja, jossa on nämä häpeälliset sanat: "Huoruuden tähden pitäköön kukin oman vaimonsa, ja jokainen pitäköön oman miehensä… parempi on naida kuin palaa?" Ja voiko olla kristitty niin kauan kuin ihmisen synty vielä kristillistytetään, s.o. tahrataan käsitteellä saastuttamaton sikiäminen?… En tunne yhtään kirjaa, missä sanotaan niin paljon hienoa ja hyvää naiselle kuin Manun lakikirjassa; nämä vanhat harmaaparrat ja pyhimykset ovat kohteliaita naisille tavalla, jota ehkä ei voiteta. "Naisen suu, — on eräässä kohdassa — tytön povi, lapsen rukous, uhrin savu ovat aina puhtaita." Toisessa kohdassa: "ei ole mitään puhtaampaa kuin auringon valo, lehmän varjo, ilma, vesi, tuli ja tytön hengitys." Ja vihdoin — ehkä sekin pyhä valhe —: "kaikki aukeamat ruumiissa navan yläpuolella ovat puhtaat, kaikki sen alapuolella ovat epäpuhtaita. Vain nuorella tytöllä on koko ruumis puhdas."

57.

Tapaa kristillisten keinojen epäpyhyyden selvimmässä muodossaan, jos mittaa kristillistä päämaalia Manun lakikirjan päämaalilla, — jos tuo tämän suurimman päämaalivastakohdan voimakkaaseen valaistukseen. Kristinopin arvostelijalle ei säästetä kristinopin halveksittavaksi tekemistä. Sellainen lakikirja kuin Manun syntyy niinkuin jokainen hyvä lakikirja: se kokoo yhteen pitkien vuosisatojen kokemuksen, viisauden ja koemoraalin, se lopettaa, se ei luo enää mitään. Edellytys sen lajin kokoomiseen on tieto siitä, että ne keinot, joilla hankkii hitaasti ja kalliisti voitetulle totuudelle auktoriteetin, ovat perinpohjin eroitetut niistä, joilla tämä totuus todistetaan. Lakikirja ei kerro milloinkaan hyötyä, syitä, kasuistiikkaa lain esihistoriassa: juuri siten se poistaisi käskevän äänensä vaikutuksen, sanansa "sinun täytyy", edellytyksen siihen, että sitä totellaan. Probleemi on juuri tässä. — Kansan kehityksen jossakin määrätyssä kohdassa selittää sen laajimmalta ympärilleen katsova, s.o. taakse- ja eteenpäin katsova kirjoitus, sen kokemuksen päättyneeksi, jonka mukaan tulee s.o. voi elää. Sen päämaali on korjata kokeilun ja kovan kokemuksen ajan sato niin rikkaana ja täydellisenä kuin mahdollista. Nyt siis on ennen kaikkea varottava yhä-edelleen-kokeilemista, arvojen sulanaolemistilan jatkumista, koettelemista, valitsemista, arvojen arvostelemista äärettömiin saakka. Tätä vastaan asetetaan kaksinkertainen muuri: toisella kertaa ilmoitus, se on väitös, että näiden lakien järki ei ole syntyisin ihmisistä, että sitä ei ole hitaasti ja erhettyen etsitty ja löydetty, vaan on se jumalallista alkuperää, kokonaan, täydellisesti, ilman historiaa, lahja, ihme, ainoastaan ilmoitettu… Sitten traditsiooni, se on väitös, että laki on ollut voimassa ikivanhoista ajoista saakka, että on puuttuvaa kunnioitusta, rikosta esi-isiä kohtaan epäillä sitä. Lain auktoriteetti perustetaan väitteellä: jumala antoi sen, esi-isät noudattivat sitä. — Sellaisen menettelyn korkeampi järki on tarkoituksessa työntää askel askeleelta takaisin tietoisuus oikeaksi tunnustetusta (s.o. äärettömän ja ankarasti valikoidun kokemuksen kautta todistetusta) elämästä: niin että saavutetaan vaiston — täydellinen koneellisuus, — tämä kaiken mestariuden, kaiken elämän taidon täydellisyyden edellytys. Laatia Manun tavoin lakikirja on antaa jollekin kansalle vapaus vastaisuudessa tulla mestariksi, tulla täydelliseksi, pyrkiä elämän korkeimpaan taitoon. Sitä varten se täytyy tehdä itsetiedottomasti: tämä on jokaisen pyhän valheen päämaali. — Kasteihin järjestäminen, ylin, vallitseva laki, on vain luonnonjärjestyksen vahvistamista, ensiarvoista luonnonlainmukaisuutta, joka ei ole yhdenkään mielivallan, yhdenkään "modernin idean" vallan alaisena. Jokaisessa terveessä yhteiskunnassa eroittautuu, tehden keskinäisesti toisiltaan vaatimuksia, kolme fysioloogisesti eripainoista tyyppiä, joista kullakin on oma terveydenhoitonsa, oma työalansa, oma lajinsa täydellisyyden-tunnetta ja mestariutta. Luonto, ei Manu, eroittaa toisistaan henkisesti etevämmät, lihaksiltaan ja luonteensävyltään voimakkaammat ja ne, jotka eivät missään suhteessa ole erikoisia, keskinkertaiset, — jälkimmäiset suurena joukkona, edelliset valittuina. Ylimmällä kastilla — kutsun sitä nimellä kaikkein harvemmat — on täydellisenä myöskin harvimpien etuoikeudet: siihen kuuluu edustaa onnea, kauneutta, hyvyyttä maan päällä. Vain henkisimmillä ihmisillä on lupa kauneuteen, kauniiseen: heissä yksin ei hyvyys ole heikkoutta. Pulchrum est paucorum hominum: hyvyys on etuoikeus. Mitään ei voi sitävastoin vähemmän sallia heille kuin rumia tapoja tai pessimististä katsomusta, silmää, joka rumentaa —, tai edes suuttumusta olioiden yleiskuvasta. Suuttumus on Tshandalan etuoikeus; samoin pessimismi. "Maailma on täydellinen — niin puhuu henkisimpien vaisto, myöntäväinen vaisto —: epätäydellisyys, jokainen laji meidän valtamme alla olevaa, välimatka, välimatkan paatos, Tshandala itse on osa tästä kokonaisuudesta". Henkisimmät ihmiset voimakkaimpina löytävät onnensa siinä, missä toiset löytäisivät perikatonsa: labyrintissa, kovuudessa itseään ja toisia kohtaan, koettamisessa; heidän ilonsa on itsensähillitseminen: askeettisuus käy heissä luonnoksi, tarpeeksi, vaistoksi. Vaikeata tehtävää he pitävät etuoikeutena, leikkiä taakoilla, jotka painavat toiset maahan, on heille virvoitusta… Tieto — askeettisuuden muoto. — Heidän lajinsa on kunnioitettavin ihmislaji: mikä ei estä, että he ovat iloisimmat, rakastettavimmat. He hallitsevat, eivät senvuoksi, että tahtovat, vaan siksi, että ovat; heille ei ole vapaaehtoista olla toisarvoisia. — Toiset arvojärjestyksessä: ne ovat oikeuden vartioita, järjestyksen ja varmuuden vaalijoita, ne ovat ylhäisiä sotilaita, ennen kaikkea kuningas sotilaan korkeimpana tyyppinä, tuomarina ja lain voimassapitäjänä. Nuo arvoltaan toiset ovat henkisimpien käskyn toimeenpanijoita, lähimpinä heihin kuuluvia, niitä, joiden osaksi on tullut kaikki karkeampi työ hallitsemisessa, — heidän seurueensa, heidän oikea kätensä, heidän parhaat oppilaansa. — Kaikessa tässä, toistan sen vielä kerran, ei ole mitään mielivaltaa, mitään "tehtyä"; mikä toisin on, se on tehtyä, — luontoa on silloin häväisty… Kastien järjestys, arvojärjestys, muodostaa vain elämän oman korkeimman lain; näiden kolmen tyypin eroittaminen on välttämätön yhteiskunnan ylläpitämiseksi, tekemään mahdollisiksi korkeammat ja korkeimmat tyypit, — vasta oikeuksien erilaisuus on ehtona siihen, että oikeuksia on olemassa. — Oikeus on etuoikeus. Olemisensa lajissa on kullakin etuoikeutensa. Älkäämme väheksikö keskinkertaisten etuoikeuksia. Elämän kovuus kasvaa korkeuden mukaan, — kylmyys kasvaa, vastuunalaisuus kasvaa. Korkea kultuuri on pyramiidi: se pysyy pystyssä vain leveällä jalustalla, sen kaikkein ensimäisenä edellytyksenä on voimakkaasti ja terveesti tiivistetty keskinkertaisuus. Käsityö, kauppa, maanviljelys, tiede, suurin osa taidetta, sanalla sanoen kaikki, minkä voi lukea _ammatti_toimekkaisuuteen, viihtyy ainoastaan taitamisen ja halun keskinkertaisuudessa; sellainen olisi siirrettävä poikkeuksien joukkoon, siihen kuuluva vaisto vastustaisi sekä aristokraattisuutta että anarkismia. Olla yleisenä hyötynä, pyöränä, funktsioonina, siihen on olemassa luonnonmääräys; ei yhteiskunta, vaan sellainen onni, joihin kaikkein useimmat kykenevät, tekee heidät älykkäiksi koneiksi. Keskinkertaiselle on onni olla keskinkertainen; mestaruus yhdessä, erikoisala: luonnollinen vaisto. Syvemmälle hengelle olisi täydellisesti arvoa alentavaa nähdä vastaväitettä jo keskinkertaisuudessa itsessään. Se juuri on ensimäinen välttämättömyys, jotta poikkeuksia voisi olla: se vaatii korkeata kultuuria. Jos poikkeusihminen kohtelee juuri keskinkertaisia lempeämmin kuin itseään ja vertaisiaan, niin se ei ole ainoastaan sydämen säädyllisyyttä, — se on yksinkertaisesti hänen velvollisuutensa… Ketä vihaan enin tämänpäivän roskaväestä? Sosialistiroskaväkeä, Tshandala-apostoleita, jotka turmelevat työmiehen vaiston, ilon, hänen tyytyväisyydentunteensa pienellä olemisellaan, — jotka tekevät hänet kateelliseksi, jotka opettavat hänelle kostoa… Vääryys ei ole milloinkaan erilaisissa oikeuksissa, se on "yhtäläisten" oikeuksien vaatimisessa… Mikä on huonoa? Mutta minä olen jo sanonut sen: kaikki, mikä syntyy heikkoudesta, kateudesta, kostosta. — Anarkisti ja kristitty on samaa syntyperää…

58.

On todellakin jokin ero, mihin tarkoitukseen valhetellaan: jos sillä ylläpitää tai turmelee. On täysi oikeus pitää kristittyä ja anarkistia yhtäläisinä: heidän tarkoituksensa, heidän vaistonsa tähtää turmelemiseen. Tämän väitteen todistamiseksi ei tarvitse muuta kuin lukea historiaa: se on siinä hirvittävän selvänä. Jos juuri olemme oppineet tuntemaan uskonnollisen lainsäädännön, jonka tarkoituksena oli "ikuistaa" elämän kukoistamisen ensimäinen ehto, yhteiskunnan suuri muodostus, — niin kristinoppi on löytänyt tehtävänsä juuri sellaisen muodostuksen hävittämisessä, koska elämä viihtyi siinä. Siellä piti saattaa pitkäaikaisen kokeilun ja epävarmuuden järjensaalis kaukaisimpien aikain hyväksi ja korjata sato niin suurena, niin rikkaana, niin täydellisenä kuin mahdollista: täällä sitävastoin myrkytettiin sato yhtenä yönä… Se, joka oli vaskea ikuisempi, imperium Romanum, suuremmoisin organisatsiooni-muoto vaikeitten ehtojen alaisena, mitä tähän saakka on saavutettu, ja johon verrattuna kaikki edelläkäypä, kaikki sen jälkeinen on keskeneräistä työtä, hutiloimista, dilettantismia, — nuo pyhät anarkistit ovat tehneet itselleen "hurskaan ansion" siitä, että ovat tuhonneet "maailman", se on imperium Romanumin, kunnes ei ollut kiveä kiven päällä, — kunnes germaanitkin ja muut lurjukset saattoivat tulla sen herroiksi… Kristitty ja anarkisti: molemmat dekadentteja, molemmat kykenemättömiä toimimaan toisin kuin hajoittavasti, myrkyttävästi, huonontavasti, vertaimevästi, molemmat verisen vihan vaistoa kaikkea kohtaan, mikä on pystyssä, suuresti pystyssä, millä on pysyväisyyttä, mikä lupaa elämälle tulevaisuutta… Kristinusko oli imperium Romanumin vampyyri, — se on yhdessä yössä tehnyt tyhjäksi roomalaisten suunnattoman työn voittaa maa-ala suurelle kultuurille, jolla on aikaa. Eikö yhä vieläkään ymmärretä sitä? Tämä imperium Romanum, jonka me tunnemme, jota Rooman provinsin historia opettaa meitä yhä paremmin tuntemaan, tämä suuren tyylin ihailtavin taideteos, oli alku, sen rakenne oli laskettu todistamaan voimaansa vuosituhansilla, — tähän saakka ei ole vielä milloinkaan rakennettu niin, ei milloinkaan edes uneksittu, että rakennettaisiin samassa määrin sub specie aeterni! — Tämä organisatsiooni oli kyllin luja kestämään huonoja keisareita: henkilövaihdos ei saa merkitä mitään sellaisille olioille, — kaiken suuren arkitehtuurin ensimäinen perussääntö. Mutta se ei ollut kyllin luja kestämään turmeluksen turmelevinta lajia, kristittyä… Tämä salainen matelija, joka yössä, usvassa ja kaksimielisyydessä ryömi jokaisen yksityisen kimppuun ja imi hänestä vakavuuden tosia asioita kohtaan, yleensä vaiston realiteetteihin nähden, tämä arka, feminiininen ja makoinen joukkio on askel askeleelta vieroittanut "sielut" tästä suunnattomasta rakennuksesta, — nuo arvokkaat, nuo miehekkään-ylhäiset luonteet, jotka Rooman asiassa näkivät oman asiansa, oman totisuutensa, oman uljuutensa. Tekopyhä ryömiminen, hartauskokous-salakähmä, synkkä käsite kuten helvetti, viattoman uhraaminen, unio mystica verenjuonnissa, ennen kaikkea koston, Tshandalakoston hitaasti liehdottu tuli — se tuli Rooman herraksi, samanlainen uskonto, jonka edeltäolomuotoa vastaan jo Epikuros oli taistellut. Luettakoon Lukretiusta, jotta ymmärrettäisiin, mitä vastaan Epikuros on taistellut, ei pakanuutta, vaan "kristinoppia" vastaan, s.o. sielujen turmelemista syy-, rangaistus- ja kuolemattomuuskäsitteellä. — Hän taisteli manalaista kulttia vastaan, koko salaista kristinoppia vastaan, kieltää kuolemattomuus oli silloin jo todellista lunastusta. — Ja Epikuros olisi voittanut, jokainen kunnioitettava henki Rooman valtakunnassa oli epikuurolainen: silloin ilmestyi Paavali… Paavali, lihallistunut, neroksi muuttunut Tshandalaviha Roomaa kohtaan, "maailmaa" kohtaan, juutalainen, ikuinen juutalainen par excellence… Hänen ymmärryksensä oli siinä, kuinka pienen lahkolaisen kristillisliikkeen avulla juutalaisuuden ohessa voisi sytyttää "maailmanpalon", kuinka symboolilla "jumala ristillä" voisi yhteenlaskea suunnattomaksi voimaksi kaiken alemman, kaiken salaisesti kapinallisen, kaikki anarkistisen vehkeilyn perilliset valtakunnassa. "Lunastus tulee juutalaisista." — Kristinoppi kaikenlaisten manalaisten kulttien tarjoomismuotona, Osiriksen, suuren äidin, Mithraksen esimerkiksi — ja niiden yhteenlaskemismuotona: tässä taidossa on Paavalin nerokkaisuus. Hänen vaistonsa oli tässä niin varma, että hän säälimättömällä väkivallalla totuutta kohtaan asetti keksimänsä "lunastajan" suuhun, eikä ainoastaan suuhun, juuri ne ajatukset, joilla nuo Tshandala-uskonnot haltioivat — että hän teki hänestä sellaisen, jonka mithrapappikin saattoi ymmärtää… Tämä oli hänen silmänräpäyksensä Damaskuksessa: hän ymmärsi tarvitsevansa kuolemattomuususkoa tehdäkseen "maailman" arvottomaksi, että "helvetti" käsite tulee vielä Rooman herraksi, — että "tuonpuolisella" surmataan elämä… Nihilisti ja risti: ne muodostavat loppusoinnun, eivätkä ainoastaan loppusointua…

59.

Antiikin maailman koko työ tehty tyhjäksi: minulla ei ole sanoja ilmaistakseni, mitä tunnen näin hirvittävän johdosta. — Ja katsoen siihen, että sen työ oli esityötä, että juuri oli ennätetty laskea perustus vuosituhansien työlle graniittikovalla itsetietoisuudella: antiikin maailman koko tarkoitus turhaan!… Miksi kreikkalaisia? Miksi roomalaisia? Kaikki edellytykset oppineeseen kultuuriin, kaikki tieteelliset metoodit olivat jo olemassa, suuri, verraton taito lukea oikein oli jo saavutettu — tämä edellytys kultuurin traditsiooniin, tieteen kokonaisuuteen; luonnontiede matematiikan ja mekaniikan yhteydessä oli kukoistamassa, — asiallisuusaistilla, — viimeisellä — ja — arvokkaimmalla — kaikista aisteista, oli koulunsa, jo monisatavuotinen traditsiooninsa! Ymmärretäänkö tätä? Kaikki oleellinen oli löydetty, jotta olisi voitu ryhtyä työhön: — metoodit, täytyy toistaa se kymmenen kertaa, muodostavat tuon oleellisen, myös vaikeimman, myöskin sen, jota tottumus ja laiskuus kauimmin vastustavat. Mitä me tänään sanomattomalla itsehillitsemisellä, sillä meidän kunkin ruumiissamme on vielä tavalla tai toisella huonot vaistot, kristilliset — olemme valloittaneet takaisin itsellemme, vapaan katseen realiteetteihin nähden, varovaisen käden, kärsivällisyyden ja totisuuden vähäisimmässä, tietämisen koko rehellisyyden — se on jo kerran ollut olemassa! Enemmän kuin kaksi vuosituhatta sitten! Ja, sitäpaitsi, hyvä, hieno aisti ja maku! Ei aivotottumuksena! Ei "saksalaisena" sivistyksenä tolvanatavoilla! Vaan ruumiina, eleenä, vaistona sanalla sanoen realiteettina… Kaikki turhaan! yksi ainoa yö, ja sitten vain muisto! — Kreikkalaiset! Roomalaiset! Vaiston ylhäisyys, maku, metoodinen tutkimus, järjestämis- ja hallitsemisnerokkuus, usko, tahto ihmistulevaisuuteen, kaikkien kappaleitten suuren myöntämisen toteuttaminen imperium Romanumina, kaikkien aistien havaittavana, suuri tyyli ei enää vain taiteena, vaan todellisuudeksi, totuudeksi, elämäksi käyneenä… — Ja tätä ei yhtenä yönä hävittänyt luonnonmullistus. Sitä eivät tallanneet maahan germaanit ja muut kämpäjalat! Vaan viekkaat, hiipivät, näkymättömät, verettömät vampyyrit turmelivat sen! Sitä ei voitettu, — imettiin vain tyhjiin!… Kätketty kostonhimo, pieni kateus tullut herraksi! Kaikki katala, itsestään kärsivä, huonojen tunteitten rankaisema, sielun koko ghettomaailma päässeenä yhdellä erää voittoon! — Luettakoon vain jotakin kristillistä agitaattoria, pyhää Augustinusta esimerkiksi, jotta ymmärrettäisiin, tunnettaisiin hajusta, mitkä siivottomat veitikat ovat täten tulleet herroiksi. Pettyisi perinpohjin, jos epäiltäisiin, että kristillisen liikkeen johtajilta puuttuisi hiukankin älyä: — oi, he ovat viisaita, viisaita aina pyhyyteen saakka, nämä herrat kirkkoisät! Aivan toista se on, mitä heiltä puuttuu. Luonto ei ole pitänyt heistä huolta, — se unhoitti antaa heille kunnioitettavien, säädyllisten, puhtaitten vaistojen häveliään myötäjäislahjan… Meidän kesken, he eivät ole edes miehiä… Jos Islam halveksii kristinoppia, niin sillä on tuhat kertaa oikeus siihen: Islamilla on edellytyksenä miehiä…

60.

Kristinoppi on riistänyt meiltä antiikisen kultuurin sadon, se on myöhemmin riistänyt meiltä myös Islam-kultuurin sadon. Espanjan ihmeellinen maurilainen kultuurimaailma, meille oikeastaan läheisempi, meidän aistiamme ja makuamme enemmän miellyttävä kuin Rooma ja Kreikka, tallattiin maahan (— en sano mitkä jalat tallasivat sen —), miksi? Siksi, että se sai kiittää ylhäisiä, miehekkäitä vaistoja synnystään, siksi että se myönsi elämän, ja vieläpä maurilaisen elämän omituisilla ja raffineeratuilla kalleuksilla!… Ristiritarit voittivat myöhemmin jonkin, minkä edessä heidän paremmin olisi sopinut maata tomussa, — kultuurin, johon verrattuna itse yhdeksästoista vuosisatamme pitäisi tuntea itsensä hyvin köyhäksi, hyvin jälkeenjääneeksi. — Tosin, he tahtoivat saalista: itä oli rikas… Voi olla huoletta! Ristiretket — korkeampaa merirosvoutta, ei muuta! Saksalainen aateli, viikinkiaatelia perinpohjin, oli siinä mielialallaan: kirkko tiesi vain liian hyvin, millä saa saksalaisen aatelin… Saksalainen aateli, alati kirkon henkivartija, alati kirkon kaikkein huonoimpien vaistojen palveluksessa, mutta hyvästä maksusta… Juuri saksalaisten miekkojen, saksalaisen veren ja rohkeuden avulla, on kirkko käynyt verivihollisuussotaansa kaikkea ylhäistä vastaan maan päällä! Tässä kohdassa on kokonainen joukko katkeria kysymyksiä. Saksalainen aateli on melkein poissa korkeamman kultuurin historiasta: syyn arvaa… Kristinusko, alkohooli — turmelemisen molemmat suuret keinot… Itsessäänhän ei pitäisi olla mitään valintaa Islamiin ja kristinoppiin nähden, yhtä vähän kuin arapialaiseen ja juutalaiseen nähden. Se on jo ennakolta ratkaistu: kenellekään ei ole vapaaehtoista valita tässä. Joko on Tshandalaa, tai ei ole sitä… "Sotaa Rooman kanssa aina veitseen saakka! Rauhaa, ystävyyttä Islamin kanssa": niin tunsi, niin toimi tuo suuri vapaa-ajattelija, nero Saksan keisarien joukossa, Fredrik toinen. Kuinka? Täytyykö saksalaisen ensin olla nero, ensin olla vapaa-ajattelija tunteakseen säädyllisesti? En ymmärrä, kuinka saksalainen on milloinkaan voinut tuntea kristillisesti…