Mikä ihmisessä on suurta, on se että hän on silta eikä mikään päämaali: mitä ihmisessä voi rakastaa, on se että hän on ylimeno ja meno perikatoon.
Minä rakastan niitä, jotka eivät ymmärrä elää, muutoin kuin sortuvina, sillä he ovat ylimeneviä.
Minä rakastan suuria halveksivaisia, koska he suuret kunnioittajat ovat ja kaipuun nuolet toiselle rannalle.
Minä rakastan niitä, jotka eivät vasta tähtien takaa etsi syytä käydäkseen perikatoon ja ollakseen uhreja: vaan uhraavat itsensä maalle, jotta maa kerran olisi yli-ihmisen.
Minä rakastan sitä, joka elää tullakseen tietoon, ja joka tahtoo tulla tietoon senvuoksi, että yli-ihminen kerran eläisi. Ja niin hän tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka työtä tekee ja keksii, jotta hän yli-ihmiselle huoneen rakentaisi ja hänelle maan, eläimet ja kasvit valmistaisi: sillä niin hän tahtoo perikatoaan.
Minä rakastan sitä, joka hyvettään rakastaa: sillä hyve on tahto perikatoon ja kaipuun nuoli.
Minä rakastan sitä, joka ei pidätä pisaraakaan henkeä itselleen, vaan kokonaan tahtoo olla hyveensä henki: niin hän käy henkenä yli sillan.
Minä rakastan sitä, joka hyveestään tekee halunsa ja kohtalonsa: niin hän tahtoo hyveensä takia vielä elää eikä enää elää.
Minä rakastan sitä, joka ei tahdo omistaa liian paljon hyveitä. Yhdessä hyveessä on enemmän hyvettä kuin kahdessa, koska siinä on enemmän solmua, johon kohtalo kiintyy.