Eikä tämä ole se palanen, joka minulle oli vaikein niellä, että tiedän elämän itsensä tarvitsevan vihollisuutta ja kuolemaa ja kidutusristiä: —
Vaan minä kysyin kerran ja tukehduin melkein kysymykseeni: miten? tarvitseeko elämä myöskin roskaväkeä?
Ovatko myrkytetyt kaivot välttämättömiä ja löyhkäävä tuli ja saastutetut unet ja madot elämänleivässä?
Ei minun vihani, vaan minun inhoni jäyti nälkäisenä elämääni! Oi, henkeen minä kyllästyin usein, kun huomasin roskaväenkin henkeväksi.
Ja hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he nyt kutsuvat hallitsemiseksi: kaupustella ja hieroa kauppaa vallalla — roskaväen kanssa!
Muukalaisena minä elin kansojen keskuudessa ja ummessa korvin: jotta heidän kaupustelunsa kieli jäisi minulle vieraaksi ja heidän kaupanhierontansa vallasta.
Ja nenääni pidellen minä kuljin ärtyneenä kaiken eilisen ja tämänpäiväisen läpi: totisesti, pahalle haisee kirjoittavan roskaväen kaikki eilinen ja tämänpäiväinen.
Raajarikon lailla, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi ja mykäksi: näin minä elin kauan, jotta minun ei olisi tarvinnut elää yhdessä vallitsevan ja kirjoittavan ja himoitsevan roskaväen kanssa.
Vaivaloisesti nousi henkeni ylös portaita ja varovasti; riemun almut olivat sen virvoituksena; sauvaan nojaten hiipi elämä sokean luo.
Mitä minulle tapahtuikaan? Miten minä vapautin itseni inhosta? Ken nuorensi minun silmäni? Miten lensin minä ylös siihen korkeuteen, missä ei roskaväki istu enää kaivon ääressä?