Loiko minun inhoni itse minulle siivet ja lähdettä aavistavat voimat? Totisesti, ylös korkeimpaan minun täytyi lentää löytääkseni jälleen riemun kaivon!
Oi, minä löysin sen, veljeni! Täällä ylhäällä korkeimmassa kuohuu riemun lähde. Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki juo mukana!
Melkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja usein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää!
Ja vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian kiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: —
Minun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen, ylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi!
Ohi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys kesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi!
Kesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa hiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin autuaammaksi!
Sillä tämä on meidän korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian korkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja heidän janoltaan.
Luokaa vain puhtaat silmänne minun riemuni kaivoon, ystävät! Miten se voisi käydä sekaiseksi siitä! Naurua säteilevä se on teitä vastaan puhtaudellaan.
Tulevaisuuden puuhun me rakennamme pesämme; kotkat tuovat nokallaan meille yksinäisille ravintoa!