Oi kaikkien lahjoittavaisten onnettomuutta! Oi aurinkoni pimennystä!
Oi himoa himoitsemiseen! Oi kylläisyyden polttavaa nälkää!
He ottavat minulta: mutta koskenko minä vielä heidän sieluaan! Kuilu on antamisen ja ottamisen välillä; ja pienin kuilu saa viimeiseksi portaansa.
Nälkä kasvaa minun kauneudestani: pahaa tahtoisin minä tehdä niille, joille loistin, ryöstää minä tahtoisin ne, joille lahjoitin: — näin minä isoon pahuutta.
Vetäen käden takaisin, kun käsi sitä vastaan jo ojentuu; viipyen, vesiputouksen lailla, joka vielä putouksessa viipyy: — näin minä isoon pahuutta.
Sellaista kostoa miettii minun runsauteni: sellaisia juonia kumpuaa minun yksinäisyydestäni.
Minun onneni lahjoittamisessa kuoli lahjoittamiseen, minun hyveeni väsyi itseensä yltäkylläisyydessään.
Ken alati lahjoittaa, hänen vaaransa on, että hän kadottaa kainouden; ken alati jakaa, hänen kätensä ja sydämensä saavat käsniä pelkästä jakamisesta.
Minun silmäni ei enää tulvi pyytäväisten kainouden edessä, minun käteni on käynyt liian kovaksi tuntemaan täytettyjen käsien vapisemista.
Minne joutui kyynel silmästäni ja hellyys sydämestäni? Oi kaikkien lahjoittavaisten yksinäisyyttä! Oi kaikkien loistavaisten äänettömyyttä!
Monia aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä pimeää on, ne valollaan puhuvat, — minulle ne vaikenevat.