Sanomattomaksi ja lunastamattomaksi jäi minun korkein toiveeni! Ja nuoruuteni kaikki näyt ja lohdutukset kuolivat minulta!
Miten minä kestin sen sitten? Miten kärsin ja voitin minä sellaiset haavat? Miten minun sieluni nousi jälleen näistä haudoista?
Niin, haavoittumaton, hautaamaton on minussa, kallioitasärkevä: se on minun tahtoni. Äänettömänä se käy ja muuttumattomana halki vuosien.
Kulkunsa se tahtoo kulkea minun jaloillani, minun vanha tahtoni; kovasydäminen on sen mieli ja haavoittumaton.
Haavoittumaton minä olen ainoastaan kantapäästäni. Yhä vielä sinä elät ja olet itsesi kaltainen, sinä kärsivällisin! Aina tähän saakka sinä olet murtanut itsesi kaikkien hautojen läpi!
Sinussa elää myöskin vielä tuo lunastamaton nuoruuteni ajoilta; ja elämänä ja nuoruutena sinä istut täällä toiverikkaana keltaisilla hautaraunioilla.
Niin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä: Terve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia. —
Näin lauloi Zarathustra.
Itsensävoittamisesta.
"Tahdoksi totuuteen" kutsutte te, viisaimmat, sitä, mikä kiihoittaa ja innostaa teitä?