Näin kuuluu korkein paha korkeimpaan hyvään: mutta tämä on luova. —
Puhukaamme vain tästä, te viisaimmat, vaikkakin se on pahaa. Vaikeneminen on pahempaa; kaikki vaitiolevat totuudet käyvät myrkyllisiksi.
Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua — voi! Monta huonetta on vielä rakennettava! —
Näin puhui Zarathustra.
Ylhäisistä.
Äänetön on minun mereni pohja: kukapa arvaisi, että se kätkee leikillisiä hirviöitä!
Järkähtämätön on minun syvyyteni: mutta se välkkyy uivista arvoituksista ja nauruista.
Ylhäisen minä näin tänään, juhlallisen, hengen parannuksentekijän: oi, miten minun sieluni nauroi hänen rumuudelleen!
Rinta kohollaan ja niiden kaltaisena, jotka vetävät henkeä: niin hän seisoi siellä, tuo ylhäinen, ja äänettömänä:
Rumat totuudet, hänen metsänriistansa, riippumassa olkapäillä, ja rikkaana risaisista vaatteista; monta okaakin oli tarttunut häneen, — mutta vielä en nähnyt yhtään ruusua.